Turun ylioppilaslehti nro 13/2000 Teksti Ilona Virtanen "Dancer in the Dark" Ain laulaen työtäs tee Tanskalaisohjaaja Lars von Trieriä pidetään eurooppalaisen taide- elokuvan pelastajana, sillä mies on uudistanut elokuvallista ilmaisua allekirjoittamansa Dogma-säännöstön pohjalta. Trier on selkeästi auteur, jonka tuotannosta voidaan nostaa esiin yhtenäisiä teemoja ja oma näkemys. Trier viittaa myös innokkaasti elokuvaperinteeseen ja hyödyntää elokuvissaan muita taidelajeja sekä taruja ja myyttejä. Älykköporukoille mies on siis kuumaa kamaa, mutta Trierin elokuvat vetoavat myös suureen yleisöön. Uutuuselokuvassa Dancer in the Dark Trierin "taideviihde" toimii paremmin kuin koskaan. Trier palaa Dancer in the Darkissa muutaman vuoden takaisen elokuvansa Breaking the Waves (1996) teemoihin eli tarkastelemaan naisen uhrautuvaisuutta ja peräänantamattomuutta. Siinä missä Breaking the Waves tukeutui naiskuvassaan liiankin kirjaimellisesti huora-madonna- asetelmaan, Dancer in the Darkissa keskitytään naiseen uhrautuvana äitinä. 60-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuva tarina kertoo sokeutuvasta yksinhuoltajaäidistä Selmasta (Björk), joka yrittää työtä raatamalla kerätä rahaa poikansa perinnöllisen silmäsairauden hoitamiseen. Ankaran arjen Selma kestää pakenemalla musikaalien fantasiamaailmaan. Todellisuus osoittautuu kuitenkin niin karmeaksi, ettei siltä pelasta lopulta musiikkikaan. Trier leikittelee Dancer in the Darkissa kiehtovasti musikaalin genreominaisuuksilla. Elokuva hyödyntää erilaisia musikaalityyppejä, joita se tarkastelee itsereflektiivisesti. Klassiset 1930-50-luvun Hollywood-musikaalit olivat puolustuspuheita puhtaalle viihteelle ja synkät aiheet kuuluivat niihin harvoin. Klassisen kauden musikaalit olivat aluksi backstage-musikaaleja, joissa musiikkiesitykset motivoitiin realistisesti esimerkiksi sijoittamalla tarina teatteriin. Rinnalle kehittyi integroitu musikaali, jossa musiikki irtautui normaalielämästä irralliseksi utooppiseksi maailmaksi. Dancer in the Darkista löytyvät realistisesti motivoidut backstage- osuudet, sillä Selma harjoittelee elokuvassa Sound of Musicin teatteriversiota, ja toisaalta illusorinen musiikin maailma, johon Selma pakenee arkeaan. Musiikki- ja tanssiesitykset vievät juonta eteenpäin siinä missä muukin kerronta, kuten musikaalissa kuuluukin. Elokuva kuitenkin rikkoo sääntöä, jonka mukaan musikaaleissa ei tapahdu mitään pahaa. Myös Selma laskee toivonsa säännön varaan, mutta Dancer in the Darkissa show ei todellakaan jatku lopputekstien jälkeen. Pohjoismaisten elokuvantekijöiden tapana on käyttää maisemaa tunteiden kuvaajana ja näin on myös Dancer in the Darkin kohdalla. Karu havumetsämaisema valaistuu musiikkinumeroiden soidessa ja pimenee, kun Selma sokeutuu ja elämä synkkenee. Myös elokuvallinen ilmaisu tukee hyvin kerrontaa: käsivarakameralla kuvatut dokumentaarisen oloiset arkikohtaukset päästävät katsojan lähelle tunteita. Vastapainona intiimille arjen kuvaukselle ovat usealla kameralla tallennetut näyttävät musiikki- ja tanssinumerot. Dancer in the Darkia kantaa Selmaa esittävä islantilaislaulaja Björk, joka tulkitsee roolinsa niin intensiivisesti, että tarinan yltiömäisen tuskaisuuden ja ahdistuksen antaa anteeksi. Helvetti ei näytä Trierille riittävän, vaan alemmas on päästävä. Elokuvasta löytyy kuitenkin kurjuuden lisäksi huumoria, mikä keventää draamaa.