Turun Sanomat 09.09.2000 Teksti Tapani Maskula arvio 4/5 "Dancer in the Dark" Musiikin mahtava voima Jostakin merkillisestä syystä musikaalit kuihtuivat valkokankailta jo 1960-luvulla vaikka teatterissa niiden suosio on jatkuvasti pysynyt vakaana ja vankkana. Tuskin kyseessä lienee yleisön haluttomuus uppoutua unelmiin tai pop- videoiden kylvämä lyhytjänteinen ilmaisutapa vaan enemmänkin tekijöiden kyvyttömyys irtautua studiokauden jähmeistä jäänteistä. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että Busby Berkeley sommitteli vanhan Hollywoodin yllättävimpiä kamerakulmia ja Jacques Demy (Cherbourgin sateenvarjot) sekä Dennis Potter (tv-sarja Pennejä taivaasta) aukoivat aikoinaan lupaavia latuja, joiden seuraamiseen ei löytynyt lisää uskalikkoja. Lars von Trieriä ei vaivaa ainakaan rimakauhu hänen kahmiessaan vaikutteita kaikilta mainitsemiltani taiteilijoilta. Berkeleyn uskomatonta koreografiaa hän lainaa suorissa filmikatkelmissa (42. katu) ja kumarrus Cherbourgin sateenvarjoille sujuu tietysti Catherine Deneuven välityksellä. Musiikin ja todellisuuden käänteinen merkitys on puolestaan peräisin Potterilta, joka laittoi roolihahmonsa laulamaan heidän paetessaan kesken ahdistavaa arjen ankeutta sadunhohtoisiin fantasioihin. Juuri näin tapahtuu myös von Trierin kovan kohtalon kolhimalle päähenkilölle vaikka ikivihreiden iskelmien sijasta osan esittäjä Björk tulkitseekin omia sävellyksiään. Totuuselokuva vailla markkinarihkamaa Lukuisista viitteistään huolimatta Dancer in the Dark edustaa musikaalien aluevaltauksena aivan uusinta uutta ja toivottavasti rohkaisee persoonallisia ohjaajia vastaisuudessakin kokeilemaan vähätellyn lajityypin mahdollisuuksia. Vaikka Dogma-valan ahkerimpana puolustajana tunnettu von Trier kymmenine käskyineen ei raivannutkaan elokuvan estetiikkaan itsenäistä koulukuntaa, hän toi yhä koneellistuvampaan elokuvantekoon kipeästi kaivattua tuoreutta. Ennen kaikkea hän todisti markkinarihkamasta riisutun totuuselokuvan puhdistavan ilmapiiriä muissakin kuin lavastamattomissa dokumenttifilmeissä. Breaking the Waves (1996) toki osoitti menetelmän sopivan mainiosti melodraamaan, mutta vasta Dancer in the Dark asettaa dogmien joustavuuden tiukkaan kaupalliseen testiin. Niiden selviytyminen kassafilmien kavalasta karikosta johtuu tietysti monesta seikasta, mutta erityisesti se kertoo yleisön lisääntyvästä kyllästymisestä keinotekoisiin trikkeihin. Von Trier ei näet karsi ilmaisustaan pelkästään turhaa tekniikkaa vaan palauttaa tilalle elokuvan klassikoille tyypilliset suuret, vastakohtaiset tunteet. Säteilevä ilo ja surkea suru, luottamus hyvyyteen ja pettymys pahuuteen, elämisen vietti ja uhrautumisen pakko vyöryvät kuin hyökyaallot yleisön ylitse, vieden ehdoitta mennessään. Pakahduttavan paatoksen rinnalla arviointi käsivaraisesta kamerasta tai musiikkinumeroiden taltiointiin tuhlatusta sadasta videokamerasta vaikuttaa sivuseikkoihin takertumiselta. Missään tapauksessa von Trieriä ei voida moittia eskapismista, joka kuului vanhojen musikaalien helmasynteihin. Potterin tavoin hän säilyttää realistiset puitteet silloinkin kun sukelletaan hälystä ja melusta ihannemaailman hallittuun harmoniaan. Musikaali merkitsee hänelle (ja päähenkilölle) pakopaikkaa "jossa ei koskaan tapahdu mitään kauheaa" ja josta on parasta poistua ennen viimeistä huipennusta, kuoron sekä viulujen virittämää loppufanfaaria. Dancer in the Dark päättyy hiiskumattomaan hiljaisuuteen. Tarina sokeutuvasta yksinhuoltajaäidistä Elokuvan juonesta en viitsi paljon kirjoittaa koska teoksesta saa sen kautta helposti väärän käsityksen eikä Lars von Trier skenaristina ole samaa luokkaa kuin ohjaajana. Hänen tarinansa sijoittuu amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jonka teräsverstaassa työskentelee kylmän sodan päivinä Tsekkoslovakiasta paennut nuori yksinhuoltajaäiti. Sokeutuva nainen säästää ankaralla uurastuksella paksun nipun dollareita kustantaakseen sairauden perineen poikansa pelastavaan silmäleikkaukseen, mutta joutuu ratkaisevalla hetkellä huijauksen ja oikeusmurhan kohteeksi. Jonkun vähäpätöisemmän ohjaajan valmistamana Dancer in the Dark olisi luultavasti vain kyynelehtivä katastrofi. Dancer in the Dark. Ohjaaja: Lars von Trier. (Julia 2). Kuvatekstit: Islantilainen laulajatarkuuluisusu Björk näyttelee von Trierin elokuvassa sokeutuvaa tehdastyöläistä. Catherine Deneuven läsnäolo elokuvassa tuo muistuman Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjoista.