Soundi nro 08/2001 teksti John Harris (c) Q Magazine, suomennos Petri Silas "Poikani pitää rockista. Minä en." Björkillä on uusi asunto, uusi poikaystävä ja uusi levyllinen "modernia kamarimusiikkia". "On vaikea tehdä kappaleita, jos kaikki tietävät minkä väriset sukat minulla on jalassani", selittää islantilaisneito. Olemme saaneet kutsun Björkin hiljan hankkimaan asuntoon alueelle, joka on juuri nyt New Yorkin muodikkaimpia. Tästä valtavasta kaupungista kertoo paljon jo se, että kun poptähdet saapuvat vieraille megalopolikseen, he löytävät heti oman viiteryhmänsä. The Clash muun muassa soitti aikoinaan 18 iltaa peräjälkeen töhnäisessä Times Squaren yökerhossa ja päätyi hengailemaan Robert De Niron kanssa. Asettuessaan Greenwich Villageen Bob Dylan tuli puolestaan keksineeksi 60-luvun boheemiliikkeen. The Beatles taas oli majoitettu Plaza Hoteliin, josta ryhmä teki salaa säännöllisiä keskiöisiä ekskursioita Playboy Clubille. Ja sitten on tietenkin onneton Sid Vicious, joka päätyi Riker's Islandille pohtimaan, kuinka oikein olikaan juuri tullut murhanneeksi oman tyttöystävänsä. Kun Björk kantaesittää muutamia uuden albuminsa raitoja, käy selväksi, että kaupungilla on vielä varastossa kaikenlaista. Nainen astuu lavalle, joka tällä erää siis on hänen oma olohuoneensa, noin 30 ihmisen eteen. Suurin osa heistä osuu ikähaarukkaan 25-40. Yleisö edustaa useita etnisiä ryhmiä, ja on pääosaltaan pukeutunut hyvin tyylikkäästi. Paikkaan laskeutuu kauniiden vaatteiden, kivennäisveden ja it-alalla rahansa tehneiden ihmisten kurttuotsaisen taiteen arvostamisen ilmapiiri. Meininki lavalla alkaa käydä kiinnostavaksi: Björkin ohella stagelta löytyy harpisti, äänimies sekä kaksi kaveria, jotka operoivat tietokoneita sekä joitakin muita jännittävän näköisiä kapineita. Kaksi viimeksimainittua ovat Drew Daniel sekä Martin Schmidt, ja heidät tunnetaan myös sähköisen avantgarden edelläkävijöinä nimellä Matmos. Viitekehykseksi sopivat ainakin LaBradford, Mouse on Mars sekä Stockhausen. Ryhmän esittäessä Aurora-nimisen kappaleen Schmidt astuu kissanhiekkalaatiikkoon, joka on täytetty merisuolalla. Pian hän jo talloo paikallaan rytmikkään perkussiivisesti. Pakarat puristuvat yhteen ja mies tuijottaa herkeämättä ylös kattoon. Kenties kolmen minuutin mittainen tehtävä ei ole maailman miellyttävimpiä. Björk seisoo yhtyeen edessä verhoutuneena valkoiseen pitsiin. Jaloissaan laulajattarella on käsittämättömän hauraanoloiset korkeakorkoiset kengät. Hän toimii kuin vaivautunut lapsinero koulun kevätjuhlan näytelmässä. Kädet viittilöivät avuttoman oloisesti ja aplodit vastaanottava hymy on hermostunut. Björk aloittaa laulamisen mikrofoniin, mutta hylkää sen pikaisesti. Näin esityksestä tulee entistäkin intiimimpi ja ainutlaatuisempi. Tunnelma sähköistyy hetkessä. Esityksen päätteeksi Björk vaihtaa muutaman sanasen ystäviensä kanssa, mutta uppoutuu pidempään keskusteluun vasta yhytettyään tietyn neljän ihmisen ryhmän. He muodostavat As4-nimisen newyorkilaisen designkollektiivin, joka vastaa illan emännän tuoreimmista asusteista ja koko lookista. Heidän vaatteissaan on selkeä punainen lanka; militantti käytännöllisyys kohtaa uudenaikaisen näyttävyyden. Kvartetti näyttääkin metalliesinein ja pom-pomein somistetuissa khakihousuissaan kuin joiltakin kesäleirille lähdössä olevalta dadaistiporukalta. Mies, joka on asettautunut itsetietoiseen "minä olen vähän outo" - asentoon, kantaa vyölenkissään omituisen näköistä metallilaitetta. Hetken päästä kapineen käyttötarkoitus paljastuu. Kyseessähän on luonnollisesti höyrykeitin. Niinpä niin. Björkin sooloura on nyt kestänyt kahdeksan vuotta. Kiivas nousu alkoi heti Debut-nimeä kantavalla esikoisella ja kohosi huippuunsa sitä seuranneen Postin (1995) myötä. Vuoden 1997 haastavalla ja osin hankalalla albumillaan Homogenic laulajatar etabloituikin jo sitten isolla teellä kirjoitettavien taiteilijain kastiin. Jälkikäteen voimme itse asiassa todeta, että Homogenic lienee ollut yksi Radioheadinkin innoittajista. Mutta nyt Björk valmistautuu julkaisemaan neljännen oman levynsä. 34-vuotias Björk on viettänyt New Yorkissa nyt melkein vuoden päivät. Hänellä on paitsi asunto rajussa nousussa olevalla entisellä teurastamoalueella, myös tiivis ystäväpiiri ja uusi poikaystävä. Viimeksi mainittu on parrakas kuvanveistäjä/videotaiteilija Matthew Barney, joka kaksi vuotta sitten määriteltiin New York Timesin sivuilla "sukupolvensa merkittävimmäksi artistiksi". Löytämämme newyorkilainen taidejulkaisu ei kuitenkaan ole täysin samaa mieltä. Se kertoo Barneyn vastustajien kritisoivan miestä sensationalismista sekä jälkijättöisestä surrealismilla kalastamisesta, mutta lisää Barneyn kutsuvan itseään "abstraktiksi taiteilijaksi, vaikka hänen tukijansa kiittelevätkin miehen laajaan mielikuvitukseen perustuvaa taidetta, jonka myötä omien kokemusten rakennusaineista syntyy kiehtovia metaforia taiteelliselle luovuudelle". Että näin. Toistaiseksi Björk ja Matthew ovat onnistuneet välttämään sen salamavalohelvetin, joka määritti islantilaislaulajattaren Isossa- Britanniassa viettämiä vuosia. Nuo ajathan saattelivat Björkin valikoituine poikaystävineen (Goldie, Nellee Hooper, Howie B etc) juorutabloidien, eivät suinkaan taidejulkaisujen, lehdille. Moisen sähellyksen välttäminen olikin itse asiassa tärkeä syy New Yorkiin muuttamiselle. - Sana paparazzi on täällä tuntematon, hän sanoo istuessamme hyvin trendikkään itämaisen kahvilan loosissa. - Täältä puuttuu kokonaan se tabloidimentaliteetti, jonka mukaan musiikkia tekevien ihmisten pitäisi uhrata henkilökohtainen elämänsä taiteensa puolesta. - Lontoossa nurmikolleni leiriytyi ihmisiä, huokaa Björk. - Saatoin olla poissa maasta kuukausitolkulla, mutta siinä ajassa kun olin tullut lentokentältä kotiini, minulla oli jo joku kameramies kintereilläni. Tämä on hyvin englantilainen ilmiö, ja ehkä myös osin ranskalainen. Vaan Yhdysvalloissa en joudu moista sietämään. Myös PJ Harvey muutti tänne, koska kyllästyi paparazzikuvaajiin. Björkin ärtymys Lontoon sirkusta kohtaan kumpuaa toisin sanoen hyvin luonnollisesta lähteestä. Vuoden 1996 tienoilla nainen alkoi pohtia vakavasti, miten median käytös lopulta vaikuttaa hänen taiteeseensa. "Kehityksen" kulminaatioina voidaan pitää häiriintyneen Ricardo Lopezin itsemurha- ja pommitempausta sekä Björkin hyvin raportoitua kiukkukohtausta Bangkokin lentokentällä. - On vaikea tehdä kappaleita, jos kaikki tietävät, minkä väriset sukat minulla on jalassani. Luulen, että olisin ennen pitkää alkanut tehdä biisejä kuuluisuuden kiroista. Sitä en taas halunnut, koska tuollaiset kappaleet ovat mielestäni kaikkein ällöimpiä. Kuuluisuus ei todellakaan ole maailman vaikeimmin hallittavia asioita. En kestä julkkiksia, jotka pursuavat itsesääliä. Jossakin Vietnamin tapaisessa paikassa asuu ihmisiä, joilla on syytä säälitellä itseään. Mutta osaansa valittelevat julkimot ovat... perseestä. Heillä on sentään tavallista parempi mahdollisuus hallita omaa elämäänsä. Tätä ylellisyyttä ei läheskään kaikilla suinkaan ole. - Minäkin saan valita, olenko julkkis vai en. Ja valitsen olla olematta. Miksi ehdoin tahdoin elää hankalissa olosuhteissa ja sitten vielä rutista siitä musiikissaan? Pateettista touhua. Minä olen liian ylpeä alistuakseni moiseen. Olen myös kuullut aivan liian monta kappaletta, jotka käsittelevät aihetta. Ne saavat minut aina irvistelemään. Ne tyypit hankkikoot jotakin tekemistä, niin ei tarvitse valittaa! Björkin uudella albumilla on raita nimeltä It's Heaven and Hell (Being Geri Halliwell). - Niin. Se kertoo siitä, kuinka hankalaa on olla tähti. Pateettista, eikö? Mutta eipä minun toisaalta pitäisi muita moittia. Lontoosta lähdön jälkeen Björk on viettänyt paitsi liikkuvaa kiertueelämää, aikansa myös synnyinmaassaan Islannissa sekä Espanjassa. Valtaosa uudesta albumista on itse asiassa luotu ja äänitetty tiettömien islantilaisten taipaleiden päästä löytyvissä paikoissa, joissa Björk pääsi kosketuksiin juuriensa kanssa. - Teini-iässä minusta oli hienoa lähteä telttani kanssa johonkin suuntaan ja vain vaellella parin viikon ajan. Kävelin sinne tänne ja lauloin niin paljon kuin pilleistä irtosi. Sitä ei voita mikään maailmassa. Sitä onnellisemmaksi ei voi ihminen tulla. Mahtavaa puuhaa. Se lienee tavallaan minun temppelini. Voisi kuvitella, että moisen harrastuksen ylläpito kävisi hankalaksi New Yorkin tapaisessa paikassa. Mutta näin ei ilmeisesti olekaan. - Sillat ovat hyviä paikkoja, sanoo laulajatar. - Etenkin niiden ylitse käveleminen. Silloilla voi laulaa vaikka kuinka lujaa, eikä kukaan kuule. Olet siis tehnyt näin New Yorkissa? - Kyllä. Jatkuvalla syötöllä. Tuskin kuitenkaan ruuhka-aikaan..? - Ruuhka-aika on kaikkein paras hetki, Björk sanoo ilon ja mystiikan sävyttämällä äänellä. - Se muistuttaa minua valtamerestä. Liikenteelle esittämiensä serenadien rinnalla Björkin uusi New Yorkin elämä sisältää muutamia muitakin epätavallisia harrasteita. Hän muun muassa katselee videonauhoja, joita saa ystävältään Englannista. - Lontoonvuosinani katselin TV:stä vain Steve Cooganin ohjelmaa Have I Got News for You. (Uutisvuoto) Ja nyt saan frendeiltäni nauhoja, joilla on Ali G:tä ja League of Gentlemeniä. (Herrasmiesliiga) Olen niin onnellinen näistä jutuista. Kun näytän nauhoja täällä syntyneille ystävilleni, jutut eivät mene lainkaan perille. Kai brittihuumoria kunnolla ymmärtääkseen sitten täytyy jonkin aikaa asua Isossa- Britanniassa. Mutta sehän on parasta maailmassa. Brittikomediaa ei voita mikään. Tuoreimmassa elämänmuutoksessa on vain yksi haittapuoli: Björkin teini- ikäinen poika Sindri on Islannissa. - Emme ole olleet ennen erossa näin pitkään, äiti selittää katuvalla äänellä. Oletettavasti kova kokemus. - Kyllä. (tauko) Mutta toisaalta, muutin itse kotoa 14-vuotiaana. Äitini oli aivan hysteerinen asian suhteen, joten lupasin itselleni, etten koskaan kohtele omia lapsiani samalla tavalla. Mutta onhan se kovaa; olemme olleet poikani kanssa kuin siamilaiset kaksoset. Hän on myös seurannut mukanani kiertueilla 14 vuoden ajan. Toisaalta, hänellä on nyt todella hauskaa Islannissa. Sindri saa tutustua isäänsä kunnolla, opetella ajamaan partaansa tämän johdolla ja jutella tytöistä, mikä on aivan upeata. Hän tekee nyt kaikkia niitä asioita, joita 15-vuotiaan pitäisikin tehdä. Muun muassa soittaa bändissä. Onko Sindri päättänyt valita sukupolvensa äänitorveksi nimetyn nu- metallin? - Tottakai, sanoo äiti, joka takavuosina esiintyi islantilaisissa punk- bändeissä. Näiden nimet olivat Spit and Snot sekä Cork The Bitch's Ass. - Poikani pitää rockista. Minä en. Hän siis kapinoi. - Juuri niin. Luojan kiitos! Laulajattaren uusimman levyn nimi on Vespertine, ja sen nimi viittaa munkkien rakastamiin iltamessuihin eli "vespereihin". Otsake heijastaa levyn halki kulkevaa uskon ja omistautumisen teemaa. Albumilla on myös toinenkin teema, jonka myötä se melkein sai nimen Domestica. Björk halusi tehdä vastakohdan vuoden 1997 ruhjovan vihamieliselle Homogenicille, ja paras keino tavoittaa kodinomainen tunnelma oli tehdä biisejä kodinomaisissa tai muuten tutuissa puitteissa. - Tarkoitus oli aluksi tehdä levy, joka kuulostaisi siltä, että joku juuri tekee pastaa. Mutta sitten päätin luoda kiekolle aivan uudenlaisen äänimaailman, joka olisi lähellä kamarimusiikin soundia. Siis modernin kamarimusiikin. Ei mitään vahvistettua, ei Marshall-kasoja eikä sellaista "jos huudan oikein kovaa, ääneni kantaa varmasti Kiinaan asti" -asennetta. Uusi levyni on tuollaisen ajattelun vastakohta. Homogenic oli niin steroidipitoinen albumi, että halusin muuttaa suuntaa. Olet käyttänyt josskain yhteydessä tuosta kiekosta sanaa "macho". - Niinpä. Biitit oli särötetty, ja ne olivat muutenkin jotenkin... anteeksiantamattomia. Tätä levyä määrittää taas sellainen tietty anteeksiantamisen pohjavirtaus. Vespertine on hyvin sisäänpäinkääntynyt siinä missä Homogenic oli äärimmäisen ekstrovertti. Homogenicillä kaikki oli käännetty yhdelletoista. Mutta uusi levy on paljon lämpimämpi ja valkoisempi. Se on kuin joisit kaakaota sisällä, kun ulkona pauhaa lumimyrsky. Hyvin kotoinen ja mukava kiekko. Vespertinen raitojen seasta nousee huomattavassa määrin esiin raita nimeltä Pagan Poetry. Harpun päälle rakennettu säteilevä biisi saavuttaa kohokohtansa Björkin laulaessa I love him/I love him/I love him äänellä, joka on hetkellä millä hyvänsä sortumaisillaan kantajansa emootiolatauksen voimasta. - Tuo lienee ainoa kunnolla verta ja lihaksia sisältävä raita koko levyllä, hän tarjoaa selitykseksi. Laulun kokemuksessa on jotakin hyvin epämukavaa. Sitä kuunnellessa tuntuu kuin pääsisi liian lähelle jonkun yksityiselämää. - Niin. Hmmmmm. (pitkä tauko) Enpä osaa sanoa. Kuullessani moisia hetkiä muiden musiikissa, pidän niitä aina hyvin palkitsevina. Eli epämukava ei ole sana, joka minulle tulee mieleen. Parempi ilmaus olisi ehkä "antelias". Mutta kommunikaatiostahan siinä kieltämättä on kyse, sitä ei voi kiistää. Tuo biisi ei ole niin kotelomainen kuin muut. Siinä on vahvasti kyse siitä, että jollekulle halutaan kertoa jotakin. Seuraava kysymys onkin aivan ilmeinen. Kenestä laulu kertoo? - Eikö se ole aivan ilmeistä? Matthew Barneysta. - (hymyä) En sanonut mitään. Vespertinen tekee erityisen jännittäväksi se, millaisissa olosuhteissa materiaali alunperin valmistui. Björk teki ensimmäiset demot Dancer in the Dark -elokuvan kuvausten aikana. Hän sai elokuvasta Kultaisen Palmun Cannesin elokuvajuhlilla mutta kuten ohjaaja Lars von Trier ja muut näyttelijät ovat kertoneet, kokemus oli Björkille liian rankka. Hän näytteli Selmaa, köyhää ja genettisen vian vuoksi sokeutuvaa tsekkisiirtolaista, joka yritti kerätä rahaa pelastaakseen poikansa samalta kohtaloita. Naisen tarinaa värittävät Selmasongs-levylle kerätyt ja elokuvassa musikaaliksi kuvatut laulukohtaukset, mutta edes näistä osin positiivisista biiseistä ei ole tarinaa valaisemaan. Elokuva päättyy, kun Selma teloitetaan hirttämällä rikoksesta, jota hän ei varsinaisesti tehnyt. Tietoja Björkin henkisestä tilasta alkoi tihkua julkisuuteen jo elokuvan teon aikana. "Tämä on ollut aikamoinen koettelemus Björkille, sillä hän ei ole oikea näyttelijä", kertoi Lars von Trier, ja jatkoi myöhemmin. "Björk koki kaiken hyvin vahvasti - aivan kuin asiat todella olisivat tapahtuneet hänelle, eivät roolihahmolle. Tämä oli erittäin rankkaa paitsi hänelle itselleen, myös kaikille muille ryhmän jäsenille. Välillä tuntui siltä, kuin olisimme tehneet töitä oikeasti kuolevan ihmisen kanssa". Tästä lähes hermoromahdukseen johtaneesta tilasta antoi oman arvionsa myös elokuvassa näytellyt Catherine Deneuve. Hän uumoili, ettei Björk kykene puhumaan Dancer in the Darkista ainakaan kymmeneen vuoteen. Ja tavallaan tuo ennustus osuikin oikeaan. - Tuo elokuva oli niin brutaali ja täynnä isoja emotionaalisia muutoksia, että halusin vastapainoksi tehdä useita pieniä kauniita asioita, Björk perustelee Dancer in the Darkin ja Vespertinen välistä suhdetta. Yritin tehdä levyn, joka tuntuu siltä, miltä kotiin tuleminen pitkän ja rankan työpäivän jälkeen tuntuu. Avaat oven, laitat levyn soimaan, istahdat alas ja kuulet erilaisia kehtolauluja sekä rukouksia. Sitten on mukava mennä nukkumaan hymy huulilla. Saisiko sinut vielä näyttelemään jossakin elokuvassa? - (levottomalla sävyllä) Aah, olihan se nautittavaa. Mutta mieluummin olen studiossa. Kysehän on vain siitä, mitä kukin on syntynyt tekemään. Näytteleminen on minun kohdallani vähän sellaista "muslimi yrittää olla katolinen" -touhua. Se ei oikein tahdo toimia. Saan säännöllisesti useita huikeita tarjouksia, mutta... olen aina ollut varma siitä, että haluan tehdä musiikkia. Se on ensirakkauteni. Näytteleminen saa minun puolestani jäädä muille. Asioita ei kannata tehdä puolivillaisesti. Oliko sinulla todella niin kauheata kuin Lars von Trier on kertonut? - Ööhh... Minusta... (tauko) Kaikki työsuhteet, joissa olen toistaiseksi ollut, ovat olleet positiivisia. Olen työskennellyt hyvällä menestyksellä sellaistenkin ihmisten kanssa, joiden kanssa pitäisi olla likimain mahdotonta tehdä mitään. Niinpä kokemus oli aika raju: jouduin ensimmäistä kertaa tekemisiin jonkin selvästi negatiivisen kanssa. Mutta uskoisin median taas kerran keskittyneen ja paisutelleen nimenomaan näitä negatiivisia asioita. Mutta olitko yhtä tuskastunut kuin Selma? Jos olit, kokemus tarjosi tuskin mitään miellyttävää. - Kyllä. Hmmm... En osaa sanoa. En ajattele koko asiaa enää niin paljoa. (poissaolevasti) Aihe on minusta aika tylsä. Ollutta ja mennyttä. Elokuva on hyvin kalsea. - Mitä "kalsea" tarkoittaa? Laulaja on yhtäkkiä innostunut. - Älä unohda, että minä opiskelen englannin kieltä edelleen. Sana tulee selitetyksi elokuvan viitekehyksessä. Dancer in the Darkin viesti ihmisyydestä tuntuu olevan, että koko ihmiskunta on täysin vapahduksen tavoittamattomissa. - Mitä "vapahdus" tarkoittaa? Sitä, että kaikkien ihmisten todistettaisiin olevan pohjimmiltaan hyviä. Mutta Selman kohtalo kertoo meidän kaikkien olevan ilkeiden ja pahojen ihmisten armoilla. - Niin. Niin. (iloisesti) Mutta Selma sentään kuulee musiikkia kaikkialla. Ne muut eivät. Seuraavana aamuna Björk on valokuvastudion uumenissa eteläafrikkalaisen muotikuvaajan kanssa. Warren Du Preez on jo ehtinyt niittää jonkinasteista mainetta alallaan. - Rakastan uutta levyäsi, hän sanoo. - Koska sinä kuulostat kappaleilla siltä, että olet rakastunut. Kuka kaipaa sitä "minulla on kaikki asiat päin persettä" -valitusta? En ainakaan minä. Myös höyrykeitinmies on täällä, samoin muut As4:n jäsenet. Tänään ryhmä paljastaa uusimman räätälintyön riemuvoittonsa: vartaloa myötäilevä asu on jostakin iltapuvun ja verryttelypuvun välimaastosta, ja se on päällystetty 10 000:lla kuuluisan Swarovski-yhtiön lahjoittamalla kristallilla. Pukuun kuuluu myös paavinpäähinettä muistuttava kypäräntapainen, ja kokonaisuus muistuttaa mieleen muutamat niistä alien-naaraista, joita William Shatner toisinaan Star Trekin puitteissa pääsi puristelemaan. Björkin oli alunperin määrä pukeutua tähän asuun jo Oscar-gaalassa, mutta se ei ehtinyt ajoissa valmiiksi. Niinpä tähden oli tyytyminen siihen jo maineikkaaseen joutsenpukuun. Niin erikoinen uusi asu on, että se olisi todennäköisesti hätkähdyttänyt jopa joutsenvetimiä enemmän. Jos Björkin vartalo jaksaa kannattaa painavaa pukua, hän saa sen ylleen hetken päästä. Mutta nyt hänellä on huomattavasti tavanomaisempi punainen asu. Ja varsin filosofinen loppukaneetti haastattelullemme. - Suurin idolini on aina ollut isoäitini. Skidinä seurasin hänen ja äitini tekemisiä herkeämättä. Äidilläni oli se tyypillinen, paha 25-30 -vuotiaana iskevä eksistenssikriisi. Isoäitini oli tuohon aikaan vasta 45-vuotias kotiäiti ja abstrakteja kuvia tekevä taidemaalari. - Nyt mummoni on 76-vuotias, ja aina kun menen tapaamaan häntä, hän on tehnyt jotakin uutta. Moinen on hyvin inspiroivaa. Olenkin kai jotenkin sisälläni tuntenut, että jos olen kiltti sekä ahkera, saatan tehdä jokseenkin kelvollisen biisin ehkä jo 55-vuotiaana. Parin sekunnin kuluttua Warren Du Preez jo komentaa assistenttejaan, Björkiä sekä höyrykeitinmiestä. Viimeksi mainittu tekee joitakin säätöjä kristalleihin, ja Björk asettu paikalleen valojen tuikkeeseen. Kuten aina, tämäkin kummallisuus pukee lauluntekijätärtä yllättävän tyylikkäästi.