Soundi  nro 10/2000

Teksti Asko Alanen

arvio 4/5


"Dancer in the Dark"


Harva elokuva saa tuntemuksia risteämään niin rajusti kuin Lars von 
Trierin uhmakas sekoitus dogmaattisen rakeista arkea ja täysin sen 
sisältä pulppuavaa todellisuuspakoista musikaalia. Molempien elementtien 
välillä poukkoilee ja törmäilee Björkin säveltämä musiikki hänen 
roolihahmonsa, sokeutuvan Selman, aistimusten haltioituneena tulkkina. 
Von Trierille Selma on Breaking The Waves -elokuvan vastenmielisen 
tuskaisaksi ajetun uhrautumisen toinen ilmentymä, mutta Björkille 
annetut eläytymisen vapaudet nostavat Selman huikeasti 
ristiinnaulitsemisen ja musikaalikuvitelmienkin yläpuolelle.

Kerronnan kiehtovuus perustuu yllättävän luotaantyöntävien osatekijöiden 
outoon yhteensovitukseen. Käsivarakameran ja harmaan videokuvan 
epävakaus ja varsinkin karkeat hyppäyksetja leikkaukset ovat liian 
kömpelöitä toimiakseen aitona todellisuuselokuvana. Teknokaikuiset oudot 
laulut eivät itsessään herätä erityisen suurta ihastusta. 
Musikaalikohtauksille ominainen viattomuus ja epätodellinen 
vieraannuttavuus ovat aidosti häkellyttävä rinnastus muulle tietoiselle 
tyylittelylle. Mukaan ovat mutantoituneet ainakin Sound Of Musicin, 
Cherbourgin sateenvarjojen (Catherine Deneuve esittää jopa Björkin 
ystävää) ja West Side Storyn visiot laulufantasiaksi valikoituvista 
aidoista kuvauspaikoista.

Yhdistelmä tekee Dancer In The Darkista uudenlaiseksi keksaistun, 
visuaalisesti räjähtävän ruutipommin. Tulvahtaessaan oudosta 
arjenkuvasta laulut ja tanssit muodostuvat häikäiseviksi kokemuksiksi 
tehtaalla, kotipihassa ja tuomioistuimessa. Junaradalle sijoittuva 
tanssikohtaus on yksinkertaisesti vaikuttavimpia koskaan näkemiäni 
musikaalinumeroita, eikä se silti jätä muuta elokuvaa huikeana 
huipennuksena varjoonsa.