Rumba nro 18/1997 Teksti Jukka Väänänen arvio 9/10 Björk "Homogenic" Mother Björkiä ei ole koskaan voitu paimentaa keskinkertaisuuden karsinaan. Islannittaren poikkeavuudesta valtavirrasta tuli jossain vaiheessa melkeinpä itseisarvo, ja jopa artistin edellisen albumin (Post) varsin konservatiivinen big band -tulkinta It's Oh So Quiet tulkittiin avantgardismin yhdeksi ilmentymäksi. Vanhan kliseen mukaan kolmas albumi on se vaikein; teos, jolla vanhaa ei voi enää toistaa ja uusiutuminen on välttämättömyys. Homogenic ei ole täydellinen kasvojenpesu, sillä siinä on paljon vanhaa Björkiä, mutta se on lähes täydellinen taiteellinen onnistuminen. Björk ei ole koskaan aiemmin ollut näin kummallinen, vieraannuttava ja silti niin vaikuttava. Homogenic on suuri levy. Se on suuri soundeiltaan, ideoiltaan, toteutukseltaan ja vaikutukseltaan. Mieleni tekisi puhua täydellisestä albumista, mutta vain Radio-headin tämänvuotinen albumi ja Kate Bushin mestariteokset pidättelevät ylistysten tulvaa. Juuri Bushin synkimmät ja vaikuttavimmat albumit The Dreaming ja jumalainen Hounds Of Love tulevat Homogenicista mieleen, eikä tälle tasolle yllä moni kuolevainen. Rakkaus on raadellut Björkin henkihieveriin, ja taistelun jäljet kuuluvat jokaisessa kappaleessa. Albumin avainlauseet ovat 5 Yearsin "I'm so bored of cowards who say what they want/then they can't handle love" ja Immaturen koko sanoitus "how could I be so immature/to think he would replace the missing elements of me?". Taiteilijan tuska on ikävystyttävä myytti, mutta joskus myytti muuttuu todeksi ja sitä kautta helmiksi, jotka sanovat ulkopuolisellekin hämmästyttävän paljon. Alkunelikko on jopa hämäävän tyynnyttävä; utuinen biisikvartetti teemalla Björk goes symphony. Hunter luottaa samoihin arvoihin kuin Portisheadin esikoinen, ja pelkästään Jogan kolme ensimmäistä sekuntia saavat elintoimintoni lamaantumaan; kun jousia osataan käyttää popmusiikissa oikeaoppisen dramaattisesti, hienompaa ääntä ei voi kuvitellakaan. Mahtavimmaksi kasvaa kuitenkin Bachelorette, joka on musiikkia olemattomaan suurelokuvaan. Ylvään massiivinen äänimaisema huokuu sanoinkuvaamatonta surua, ja voi vain kuvitella, millaisia tuntemuksia tämä kappale aiheuttaisi katsellessa myrskyävää syysmerta. Kauneus on kuitenkin vain puolikas äänikuvaelmasta. Jokaista hienopiirteistä melodiaa, jokaista Björkin ilmeikästä äännähdystä ja jokaista sydäntäraastavan liikuttavaa sovitusratkaisua kohtaan löytyy pino irvokkaita hälyääniä, takaperoisia ja särmikkäitä biittejä, jotka ovat musiikkiteknologian vastaus juurihoidolle ilman puudutusta. Pelottavimmillaan Björkin skitsot ovat Plutossa, joka nykii kuin vähämielinen, eikä tuhannen sirkkelin läpi ajettu maaninen laulu ainakaan helpota oloa. Tältä kai tuntuu, kun kallo murskataan hitaasti ruuvipuristimessa. Homogenic nostaa Björkin entistäkin korkeammalle. Se ei ole miellyttävä tai helppo levy, joka toimisi trendikkäänä taustamusiikkina. Se vaatii keskittymistä, mutta palkka ajankäytöstä on ruhtinaallinen.