Rumba nro 18/1997 teksti Harri Palomäki "Björk: Hardcoreviikinkien sukua" Kahden hittilevyn jälkeen Björk testaa yleisöään "vaikealla" kolmannella albumilla. Homogenic on nimensä mukaisesti samaa makua alusta loppuun ja tekijänsä tähän mennessä henkilökohtaisin hengentuote. Jos Björkiä ei olisi olemassa, hänet pitäisi luultavasti keksiä. Kyllähän maailmassa kuuluu olla yksi raivokkaan individualistinen islantilainen luonnonlapsi/supertähti, joka näyttää keskisormea perinteisille musiikintekotavoille ja viihdyttää meitä jatkuvasti vaihtuvilla futuristisilla retrolookeillaan. Vastaavasti yhdessäkin Björkissä on välillä kestämistä. Islannittaren peikkotyttömaneerit, jotka saivat aikoinaan tuhannet runopojat tarttumaan sulkakynään, ovat alkaneet vuosien mittaan tuntua hieman rasittavilta. Eikä se Sugarcubesin Birthdayllä ensi kertaa kuultu tavaramerkkikiekaisukaan jaksa enää niin kauheasti sykähdyttää. Uuden Homogenic-albuminsa lehdistötilaisuudessa neiti Gudmundsdottir koettelee kansainvälisen journalistilauman hermoja antamalla odottaa itseään liki kaksi tuntia. Kukaan ei kuitenkaan kehtaa ruveta syyttämään häntä diivailusta, kun hän lopulta ehtii paikalle pitkäksi venähtäneesta soundcheckistä. Björkillä on sentään takanaan harvinaisen traumaattinen vuosi. Ensin hän tyrmäsi Bangkokin lentokentällä tv-toimittajan, joka kävi liian tunkeilevaksi. Sitten häiriintynyt "fani" lähetti hänelle kirjepommin ja teki myöhemmin itsemurhan. Eivätkä lemmenasiatkaan ole menneet aivan putkeen: romanssi junglekunkku Goldien kanssa päättyi ilmeisen sotkuisesti. ­ Oliko 1996 minulle huono vuosi? Se oli vahva ja voimakas. Ja se teki minusta nälkäisen, mitä tarvitsin. Kuinka tuo pommivälikohtaus on vaikuttanut Björkiin? Säpsähtääkö hän nykyään, jos muukalainen lähestyy käsi ojossa? ­ En oikeastaan tiedä. Kyllähän tuollainen vaikuttaa aika äärimmäisellä tavalla, varsinkin kun tajusin, että lapseni voisi päästä hengestään työni takia. Tuollaisia juttuja on aika vaikea selvittää itselleen. Sitä rupeaa miettimään, että olisiko syytä vaihtaa duunia. Mutta onhan siinä sellainen hyvä puoli, että se pakottaa todella pohtimaan, minkä takia tätä tekee. Kuinka Björkin 11-vuotias poika on selvinnyt näistä koettelemuksista? ­ Hän oli jo syntyessään 45-vuotias herrasmies. Minä olen meistä se kakara, hän on niin kypsä. Kun tulen kotiin, emme puhu musiikista tai työasioista ollenkaan, katselemme vain piirrettyjä. Hänellä on erittäin hyvä huumorintaju, hänessä on vähän stand up -koomikon vikaa. Hän soitteli dj:nä yhdessä thaimaalaisessa transvestiittiravintolassa, kun olimme viimeksi New Yorkissa. Hän pisti Tähtien sodan soundtrackin soimaan, ja kaikki transut alkoivat itkeä. Yhtä makua alusta loppuun Björkin kaksi ensimmäistä sooloalbumia, Debut ja Post, olivat joko ainutlaatuisuudestaan huolimatta tai sen takia melkoisia myyntimenestyksiä. Homogenicilla Björk on uponnut yhä syvemmälle omaan maailmaansa. Tältä minimalistiselta, rujojen biittien tahdittamalta tunnelmakiekolta on vaikea uskoa löytyvän Big Time Sensualityn tai It's Oh So Quietin kaltaisia hittejä. ­ Sain vasta myöhemmin selville, että sellaista sanaa kuin Homogenic ei itse asiassa ole olemassa, mutta minulle se merkitsee sitä, että tämä levy on yhtä makua alusta loppuun. Debut ja Post olivat ikään kuin kokoelmia biiseistä, jotka olin tehnyt pitkän ajan kuluessa. Niin kuin yhtenä talvena minulla oli pakkomielle intialaisten elokuvien soundtrackeista, joten siitä syntyi Venus As A Boy. Ja sitten olin kahden vuoden ajan innostunut kaikenlaisista saksofoneista. Epävireisistä intialaisista saksofoneista, japanilaisista saksofoneista, perulaisista saksofoneista, chicagolaisista saksofoneista...ihan kaikenlaista vaskisoittimista, varsinkin jos ne kuulostivat vähän rähjäisiltä ja epävireisiltä. Ja siitä syntyi muun muassa Anchor Song. ­ Mutta tällä albumilla sain itseni kiinni, joten se on täsmälleen sitä mitä minä olen tänä päivänä. Mikä on toisaalta vähän pelottavaa, koska en pysty enää piiloutumaan menneisyyden taakse. Mutta se on myös edistystä, koska joskus se on ollut vähän ärsyttävää, jos olen kirjoittanut jonkun biisin kahdeksan vuotta sitten ja istun studiossa miettimässä, että miltä olisin halunnut virvelisoundin kuulostavan silloin. Tämä on vähän spontaanimpaa...joo, levyn tekeminen oli hyvin raju kokemus, ja erittäin hyvä sellainen. Kaikki nämä biisit ovat vain yrityksiä ja aion jatkaa yrittämistä. En ole vielä lähelläkään, joten: kyllä, minä tiedän ­ mutta kyllä, minulla ei ole hajuakaan. Uusi levy ei ole kovin helposti aukeava kokonaisuus... ­ Olen todella imarreltu, jos ihmiset pitävät minun musiikistani, mutta valehtelisin jos sanoisin että teen kaikkeni miellyttääkseni muita. Minulla on vielä viisikymmentä vuotta jäljellä, ja tunnen kuinka kello tikittää. Enkä tähän mennessä ole onnistunut laittamaan vinyylille kuin kymmenen prosenttia niistä jutuista joita kuulen päässäni. Olen niin usein ihan paniikissa sen takia. Yritän vain oppia lisää ja lisää, ja olen pääsemässä lähemmäs sitä mitä minulla on päässäni. ­ Homogenic on minun mielestäni rohkeampi ja tummempi, mutta se on myös yksinkertaisempi. Se on vain enemmän...sen sijaan, että se olisi kohtelias ja hyvätapainen ja tällainen (keimailee), se toimii tällä tyylillä (käy kiinni kysymyksen esittäneen hemmon skraiveliin). Minulla ei ole enää kärsivällisyyttä kiinnitellä biiseihin sieviä koristenauhoja. Yritän vain tehdä parhaani, mutta kyllähän se on todella pelottavaa. Tiedän mitä haluan yrittää, mutta en tiedä miksi sitä pitäisi kutsua. Sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että silloin kun on oikein itsekäs, sitä on loppujen lopuksi anteliaimmillaan. Levyn tummista sävyistä puheen ollen: onko kielteisistä tunteista helpompi työstää biisejä kuin myönteisistä? ­ Minulle ne ovat oikeastaan ihan samaa juttua. Tiedän että monille ihmisille biisien tekeminen on vaikeaa, jos he ovat sosiaalisella tuulella. Ja kun he ovat masentuneita, he lukitsevat itsensä kotiinsa ja alkavat kirjoittaa. He tekevät eri juttuja eri mielentilojen mukaan, ja minä voin täysin ymmärtää miksi, mutta itse en toimi noin. Haluan jakaa itseni kanssa niin elämän huippukohdat kuin matalapaineetkin ja tehdä niistä biisin. Björk on tuottanut Homogenicin jotakuinkin omin nokkinensa. Halusiko hän todistaa jotain itselleen ja yleisölleen työskenneltyään kahdella ensimmäisellä albumillaan Nellee Hooperin kaltaisten nimimiesten kanssa? ­ Minä sen kai ikään kuin tuotin, mutta LFO:n Mark Bellillä oli olennainen rooli tämän levyn teossa. Hän oli tavallaan minun suojaverkkoni. Kysymys tietysti kuuluu, että kuinka monta kertaa putosin...mutta tässä olikin kyse nimenomaan rohkeudesta, oppimisesta ja kasvamisesta. Kun tein ensimmäisen albumini, en tehnyt juuri muuta kuin lauloin. No, kyllähän minä tietysti valitsin ne biisit, mutta olen koko ajan pyrkinyt tekemään levyilläni vähän enemmän. Jos en tekisi niin, se olisi pelkuruutta. Nämä ovat minun biisejäni. Kuinka albumin jylhät jousisovitukset syntyivät? ­ Jousisovitukset olivat haaste, sillä niissä minulla oli eniten oppimista. Minun kunnianhimoni oli tehdä biiseistä entistä yksinkertaisempia ja vahvempia. Edellisellä levyllä Deodato auttoi minua paljon jousisovitusten kanssa. Postille hän teki yhden biisin, minä tein yhden ja yhden teimme yhdessä. Tällä levyllä tein jousisovituksista ehkä 60 prosenttia itse, 20 prosenttia Deodaton kanssa, ja loput teimme yhteistyönä. Mutta minä kirjoitan edelleen vain kaikki ne osat, ja hän päättää mikä instrumentti soittaa mitäkin ja nuotittaa sovitukset. Kyllähän minäkin voisin tehdä nuo jutut, mutta siihen menisi yhdeksän biljoonaa valovuotta. Hispanialainen pakopaikka Siinä vaiheessa kun julkisen elämän paineet alkoivat käydä sietämättömiksi, Björk löysi rauhallisen tukikohdan Espanjasta. Paikalliset musiikilliset vaikutteet kuuluvat parhaiten albumilta yli jääneen ja ilmeisesti singlen lisäraitana julkaistavan So Brokenin flamenco-riplatuksissa. ­ Menin Espanjaan tapaamaan ystävääni, jolla on siellä studio. Tarkoitukseni oli viipyä vain pari päivää ja työskennellä sellaisen flamenco-kitaristin kuin Raimundon kanssa. Mutta siinä vaiheessa elämääni minusta alkoi vain tuntua siltä, että en halunnutkaan enää lähteä pois, joten jäin Espanjaan lopulta puoleksi vuodeksi. Kai minä halusin vain päästä irti kaikesta jonkinlaisessa neutraalissa ympäristössä. Minä todella tarvitsin luontoa siinä vaiheessa. Olin kasvanut hardcore-luonnossa 27-vuotiaaksi asti, ja sitten vietin neljä vuotta täydellisyydessä urbaaniudessa. Minä olen kuitenkin maalaisihminen, mutta jos olisin mennyt takaisin Islantiin kaikkien sukulaisteni ja rakkaiden ystävieni pariin, olisin vain jäänyt kiinni kaikkeen siihen. Minulla oli tosiaankin tarve kasvaa ja yrittää kohdata kaikki ne jutut, jotka olin kokenut neljän vuoden aikana. Se oli taistelu minun ja itseni välillä. Ja Espanja oli todella upea paikka, se hemmotteli minut ihan pilalle. ­ En sitten tiedä onko kukaan huomannut tätä, mutta minä olen vähän sellainen äärimmäisyysihminen. Kun pääsin Espanjaan, olin varma että en kuuna päivänä lähtisi sieltä. Mutta kai tilanteet vain muuttuvat, ja kun oli kulunut puoli vuotta, halusin taas kertoa ihmisille tarinoita siitä mitä olin kokenut. Ihan penskasta lähtien olen halunnut majakan, jossa olisi pilliurut huipulla. Ja sitten kun olisin vanha ja minulla olisi pitkät valkoiset hiukset, soittaisin niitä urkuja joka päivä keskiyön aikaan. Niinpä ajattelin, että miksi en tekisi sitä jo vähän aiemmin 31- vuotiaana...mutta ehkä odotan kuitenkin vielä pari-kolmekymmentä vuotta. Millaista oli työskennellä flamenco-taituri Raimundon kanssa? ­ Minulle oli niin suuri kunnia pelkästään olla siellä, se oli ihan uskomatonta. Kaksi päivää aiemmin joku oli yrittänyt lähettää minulle pommin, ja Espanja oli parasta terapiaa siihen. Raimundo tuli paikalle koko mustalaisklaaninsa kanssa. He istuivat alas ja alkoivat lämmitellä joskus puolenyön aikaan, ja kuuden aikaan aamulla he alkoivat päästä vauhtiin. Minulle oli suuri kunnia pelkästään katsella, kun tämä mies soitti kitaraa. Se oli uskomatonta. Raimundon ja hänen kitaransa suhde on todella jotain. Björk on maailmankansalainen, joka imee pesusienen lailla vaikutteita kaikenlaisista musiikillisista kulttuureista. Mutta tuntuuko hänestä koskaan siltä, että hän on vain läpikulkumatkalla oleva ulkopuolinen, joka ei pysty toden teolla osallistumaan? ­ Se on vähän niin kuin olisi pitkällä lennolla ja päätyisi jonkun viereen istumaan. Jos alkaa puhua vierustoverille, hän saattaa olla 60- vuotias bangladeshilainen nunna, liikemies Teksasista tai vaikka pikkulapsi, ja totta kai ihmisillä on aina jotain yhteistä. Kotitekoisia uudelleensekoituksia Björkillä on ollut tapana täydentää normaaleja albumeitaan hyvinkin vaihtoehtoisista versioista koostuvilla remix-kokoelmilla. Kuinka pop- Björk ja klubi-Björk tulevat toimeen keskenään? ­ Olen hyvin imarreltu, jos ihmiset pitävät remixeistäni, mutta en usko että se on minun vahvin puoleni. Itse uskon tekeväni musiikkia kuulokekuuntelua varten. Kun olin saanut tämän albumin valmiiksi, sanoin että sori vaan, tästä ei taidakaan syntyä remixejä. Mutta olen ollut jo vuoden verran todella innoissani Dalek Empiresta, joten lopulta ajattelin että ehkä hänelle voisi lähettää ihan vaikka yhden biisin. ­ Ja kaikki ne remixit pitävät minut myös nöyränä. Juuri kun olen tehnyt jotain joka on mielestäni juuri niin kuin sen pitääkin, joku toinen sekoittaa sen uuteen järjestykseen ja sanoo että entäs tämä? Ja minä olen että ooohhh. Ja se on myös niin opettavaista: "Tätäpä sinä et tullutkaan ajatelleeksi, vai?". Jotkut remixit Telegramilla, niin kuin Mika Vainion tulkinta, niitä on mahdoton tanssia. Ja vaikka kunnioitankin tanssia ja transsia ja kaikkea sellaista, sillä ei ole väliä niin kauan kuin remixit ovat luovia ja saavat minut innostumaan. ­ Kun tein näitä uuden albumin biisejä, halusin että ne todella ovat homogeenisiä, pelkkää yhtä makua alusta loppuun, ja sen maun piti sitten olla massiivinen. Todella rujoa biittiä, jousia, minun ääneni keskellä sitä, ja siinä kaikki. Ei bassolinjoja, ei mitään siltä väliltä. Todella pelkistettyä. Alunperin tarkoituksenani oli laittaa jouset vasemmalle, biitit oikealle ja vokaalit keskelle, jotta kukin voisi kotonaan vääntää stereoista balanssinappulaa ja valita biisistä joko ambientin kamarimusiikkiversion tai sitten enemmän sellaisen klubiversion. Ihmiset voisivat osallistua prosessiin omien stereoidensa avulla sen sijaan, että heidän pitäisi hankkia joku CD-ROM/hi-fi/sci-fi -laitteisto, joka maksaa 300 miljoonaa dollaria. ­ Mutta siinä vaiheessa kun olin saanut levyn valmiiksi, olin tietysti rikkonut kaikki lupaukseni. Yhdessä biisissä on jopa bassolinja. Mutta nyt olen ollut puheissa The Brodsky Quartetin kanssa, ja he ovat tehneet omat versionsa neljästä uuden albumin biisistä. Ne ovat täysin erilaisia kuin minun versioni, ja olen pyytänyt Dalek Empirea tekemään niihin biitit. Siitä on tarkoitus tulla neljän biisin ep, jossa oikealla kanavalla on Dalek Empiren biitit, vasemmalla The Brodsky Quartet ja keskellä minun lauluni. Tässä vaiheessa joku huonosti juorupalstoja seurannut toimittaja kysyy, onko Björkin poikaystävällä Goldiella aikomusta tehdä remixejä levyn biiseistä. Ensimmäistä kertaa koko session aikana tentattava menee hiljaiseksi. ­ Uups...kröh...se oli hienoa niin kauan kuin sitä kesti. Meidän pitäisi puhua jostakin muusta. Anarkistinen klaani Albumin avauskappaleessa Hunterissa Björk laulaa: "Thought I could organise freedom/how Scandinavian of me". Mitähän tämä oikein tarkoittaa? ­ Islantilaisilla ja skandinaaveilla on vähän samanlainen suhde kuin vaikka englantilaisilla ja ranskalaisilla, se on sellaista ikuista taistelua. Meillä on taipumus pitää heitä idiootteina, koska he ovat niin järkeviä ja järjestelmällisiä. Me taas olemme ikään kuin hardcore- viikinkejä, jotka tykkäävät juopotella ja kaikkea. Joten se oli vain vitsi siitä siitä aiheesta, mutta ehkä se ei sitten ollut kovin hyvä vitsi, koska kukaan ei ole tajunnut sitä. Mutta minusta se oli hauska. Mitään perinteistä poliittista sanomaa Björkin biiseistä on kuitenkin turha etsiä. ­ Olen pienestä pitäen vastustanut näitä politiikkajuttuja, mutta henkilökohtaisen politiikan puolesta olen kyllä valmis taistelemaan. Jokaisella yksilöllä on oikeus olla erilainen. Me olemme kaikki erilaisia, ja meillä on oikeus itkeä yhtenä hetkenä, yrittää itsemurhaa toisena ja heti perään pyrkiä tekemään 500 ihmistä onnellisiksi. Olla vain ihmisiä. Yritän tulla toimeen näiden juttujen kanssa, mutta ovathan ne aikamoista hardcorea, enkä minä teeskentele että pystyisin siihen. Mutta jos pystyy selvittämään nämä asiat itselleen, kaikki muukin loksahtaa paikalleen. Kannattaako Björk esimerkiksi Tiibetin taistelua kiinalaisten sortoa vastaan? ­ Kyllä minä kannatan mitä tahansa pientä maata. Tämä on ehkä vähän itsekästä, koska olen kuitenkin kotoisin maasta, jossa on vain 280 000 asukasta ja joka oli siirtomaa 600 vuoden ajan. Olemme olleet itsenäisiä vasta 50 vuotta, ja meitä kohdeltiin todella paskamaisesti 600 vuoden ajan, joten olemme edelleen vähän pahana siitä. Näinä aikoina pitää uskoa siihen, että vaikka meillä on internetit ja satelliittilinkit, voimme yhä olla niin isänmaallisia kuin haluamme. Minä ainakin aion olla niin islantilainen, että se sattuu. Jos on tarpeeksi vahvat juuret, voi mennä todella pitkälle tulevaisuuteen. Maailmassa on muutakin kuin valkoista angloamerikkalaista machokulttuuria, joten totta kai kannatan tiibettiläisiä. Se mitä Kiina on tehnyt Tiibetille on törkeätä. Kuinka on muuten mahdollista, että joka toinen islantilainen tuntuu olevan runoilija, muusikko tai muuten vain jonkin sortin taiteilija? ­ Oikeastaan se on vain anarkiaa. Me olimme ensimmäisiä anarkisteja 1200 vuotta sitten. Islannin viikingit olivat kaikkien aikojen suurimpia kapinallisia. He olivat niin kapinallisia, että joutuivat lähtemään viikinkiyhteisöstä Islantiin, missä he aloittavat ensimmäisen demokratian. Ja tuo nyt on vain sellainen tarina, mutta silti. Esimerkiksi minun suvussani ei ole ollut tuhannen vuoden aikana muita kuin syntyperäisiä islantilaisia. Me olemme hyvin sisäsiittoinen, anarkistinen ja ylpeä klaani. Meille on turha ruveta kenenkään ryppyilemään.