Rumba nro 16/2000 Teksti Markku Halme "Dancer in the Dark" Ohjaus ja käsikirjoitus: Lars von Trier Pääosissa: Björk, Catherine Deneuve, Peter Stormare, David Morse, Joel GreyOO Aina välillä olen asiaa hieman epäillyt, mutta kyllä von Trier tosiaankin on ehdoton nero. Dogma-hölmöilyt on anteeksi annettu, sillä Dancer In The Dark on ehdottomasti vahvin, vaikuttavin ja riipaisevin leffa pitkiin, pitkiin, pitkiin aikoihin. Tarinan syvimmässä ytimessä on elämää ylläpitävistä voimista tärkein eli äidinrakkaus, mistä kelpaakin tunnetta ammentaa. Juonen ydin on yksinkertainen: Björkin todella sisäistyneesti esittämällä tsekkisyntyisellä yksinhuoltajaäidillä Selmalla on pitkälle ehtinyt, pian sokeutumiseen johtava periytyvä silmäsairaus. Myös hänen poikansa kohtalo on oleva sama, ellei sairautta paranneta kalliilla leikkaushoidolla. Niinpä Selma raataa tehtaassa pitkiä päiviä ja pistää kaikki liikenevät rahat sukanvarteen. Jatkuva näön heikkeneminen ei ole ainoa alamäkinen olosuhde, vaan pian myös sukanvarren rahoihin kajotaan ja sen jälkeen syytön Selma joutuu syytteeseen murhasta, mutta joutuu vaikenemaan oikeudessa, sillä hänen puolustuksensa kautta pojan pääsy leikkaukseen jäisi toteutumatta. Aivan näin raskaista aineksista ei musikkaalia ole ikinä ennen tehty. Dramatiikkaa ei heitellä katsojan niskaan tulipalloina, vaan synkeys vyörytetään päälle maantiejyrällä ajaen. Tahti on hitaan junnaava, sävyt ovat perin synkeitä, eikä kukaan missään vaiheessa hymyile. Siis paitsi niissä säkenöivän upeissa musikaalikohtauksissa, joista ensimmäinen nähdään vasta kunhan kolmen vartin verran on ladattu alle tarvittavan ankeaa ja karua tunnelmaa. Tanssin ja musiikin siivittäessä komeasti koreografioitua toimintaa venyvät kaikkien suut tietysti korvasta korvaan ja elämä on enemmän kuin ihanaa. Kontrasti harmaan arjen ja Selman mielikuvituksen luomien Hollywood-kohtausten välillä on todella herkullinen. Varsinkin tehdashallissa toteutettu metalliteollisuusbaletti hivelee silmää ja korvaa karvaisen enkelin karhealla lempeydellä. Tunnelmaltaan äärimmäisen painostavassa oikeudenkäynnissä nähtävä valamiehistön hurja svengailu on jo melkein liian katkeransuloista katseltavaa. Ne muutamat Björkin laulut ovat juuri niin vaikuttavia kuin Björkin laulut yleensäkin ovat. Ahdistavuus ei lopussa räjähdä aivan silmille, mutta eipä siitä myöskään äärettömän kauaksi jäädä. En pätkääkään ihmettele, miksi Björk on ilmoittanut, ettei tämän jälkeen aio enää kuunaan elokuvakameroiden eteen astua. Tarina on sen verran rankka, että se on takuulla vienyt neidiltä kaikki voimat, kun katsojankin tuntee filmin päätyttyä olevansa henkisesti aivan puhki ja palasiksi raadeltu.