Moon TV  11.09.2000

Teksti Antti Pesonen

arvio 5/5


"Dancer in the Dark"


Ohjaus: Lars Von Trier


Kun Lars Von Trier ei yritä keksiä elokuvakerronnan lainalaisuuksia 
uudelleen tai harrasta satapäisestä näyttelijäkunnasta koostuvia eläviä 
installaatioita joita ohjaa sateliittilinkin välityksellä meksikolaisen 
muurahaisyhdyskunnan kuhina, tekee hän elokuvia joiden sanomana on 
pääasiallisesti ollut pyrkimys todistaa tekijänsä nerous ja 
omalaatuisuus. 

Tämän elokuvan edessä minun on tunnustettava kaksijakoinen suhteeni Von 
Trierin töihin joka kulkee akselilla viha/rakkaus. julmasti 
yksinkertaistaen voisi nähdä että Europa oli pelkkää kiiltävää pintaa ja 
Breaking The Waves taasen tylsää patetiaa rikkinäisellä 
kamerajalustalla. Parhaat Dogma-elokuvatkin tekee joku muu kuin Lars Von 
Trier. Toisaalta, Riget on paras eurooppalainen sarja television 
historiassa, Von Trier piiskaa aina näyttelijöistään uskomattomia 
suorituksia ja jokaisessa hänen elokuvassaan on taikaa ja tenhoa joka ei 
ole vahingossa tai itsestään roiskaissut itseään selluloidille. Vai 
onko? Katsotaan näkyvätkö keisarin uudet vaatteet. 

Dancer In The Darkin maailma on 60-lukuinen, ollaan jossain Amerikassa, 
pienellä paikkakunnalla jonka elämä pyörii sinkkitehtaan ympärillä. 
Tässä karussa mutta omituisella tavalla kotoisessa Simpeleen ja Twin 
Peaksin amalgaamisssa ahertaa Selma, Tsekkoslovakiasta maahan muuttanut 
yksinhuoltaja jonka elämän tarkoitus on kerätä tarpeeksi rahaa kasaan 
jotta hänen varhaisteini-ikäinen poikansa pääse silmäleikkaukseen 
perinnöllisenä kulkevan sokeutumisen estämiseksi. 

Björk näyttää näkönsä menettävänä Selmana itsestään juuri sen 
mielenvikaisen peikkolapsen jota osaa hänen pop-laulajan uransa 
perusteella odottaakin, mutta se on vain yksi puoli islannittaren 
näyttelijänsuorituksesta. Björk on ansainnut Cannesissa vastaanottamansa 
Parhaan näyttelijättären palkinnon. 

Aluksi elokuvan nykivä ja tempoileva kameratyöskentely tuntuu 
itsetarkoitukselliselta ja tarina tylsältä tehdastyöläisistä kertovalta 
dogmanomaiselta pseudodokumentilta. Vähitellen kameran ymmärtää matkivan 
ihmissilmän liikkeitä, etsivän näkemisen luonnetta. Arkipäiväkin puhkeaa 
hiljalleen kukkaan ja kun ensimmäinen musikaalinumero kolisee ja sihisee 
kulmikkaasti käyntiin, imaisee elokuvan maailma lopullisesti sisäänsä. 

Lars Von Trier tekee melodraamaa mestarikiduttajan lailla, pakottaen 
katsojan pään läpi asioita joita ei ole helppo hyväksyä tai edes 
käsittää. Niinkin monimutkaiset tunteet kuin suru tai sääli tuntuvat 
yksinkertaistuksilta kun tämän elokuvan pienet oivaltavat vivahteet 
herättävät jotain liikkeelle yleisön alitajunnan mudista. Juuri siinä, 
jossain selittämättömässä jonka Lars Von Trier on onnistunut 
taltuttamaan ja filmille laittamaan on se tumma taika joka erottaa 
Dancer In The Darkin patetiasta ja normaalista nyyhkytarinasta. 

Dancer In The Darkin katsominen käy työstä, joten teatteriin kannattaa 
lähteä hyvissä ruumiin ja sielun voimissa. Mestraimanipulaattori Lars 
Von Trier vie pitkälle reissulle jonka matkaseuralaiset viipyvät luonasi 
vielä pitkään sen jälkeen kun valot teatterissa ovat syttyneet. 
Näkemisen lahjaa voisi käyttää huonomminkin kuin katsomalla Dancer In 
The Dark. Se on jälleen yksi elokuvan muotoon puettu herätyskello 
ajatuksille mieheltä nimeltä Lars Von Trier.