Kino Dipoli  26.02.2001

Teksti Iina Terho


"Dancer in the Dark"


Tanskalaisen elokuvamaailman villi poika Lars von Trier luki lapsena 
uudestaan ja uudestaan satua nimeltä Kultainen Sydän. Siinä tyttö, joka 
on niin köyhä, ettei pärjää enää mökissään, lähtee kiertämään maailmaa 
ja kohdatessaan vieläkin kurjempia vastaantulijoita, lahjoittaa 
hyväsydämisenä pois vaatteensakin, kunnes ei enää omista mitään. Lopuksi 
hyvä palkitaan ja kerjäläisenä esiintynyt prinssi haluaa tytön omakseen. 
"Mikäs siinä, saat sydämeni, kyllähän minä pärjään ilmankin," vastaa 
tyttö ja satu loppuu, onnellisesti?

Paljolti samasta on kyse monissa Trierin elokuvissa, etenkin 
"trilogiassa" Dancer in the Dark, Breaking the Waves ja Idiootti. 
Ohjaaja tutkii uhrautumista, nimenomaan naisen tekemää uhrausta ja sen 
oikeutusta yhteiskunnan silmin. Dancer in the Darkin peruslähtökohta on 
sokeutuva siirtolaisyksinhuoltaja äiti Selma, joka työskentelee 
tehtaassa ja säästää rahaa poikansa silmäleikkausta varten.

Elokuva on yhdistelmä musikaalia ja tavallista kerrontaa. Björk 
tulkitsee Selmana taitavasti niin suuria tunteita, kuin säveltämäänsä 
elokuvamusiikkiakin. Monet  ovat elokuvaa ylistelleet ja kyllähän se 
vaikutuksen tekee. Filmaaminenkin oli kuuleman mukaan rankkaa, Björk ja 
ohjaaja eivät ole olleet väleissä kuvausten jälkeen. Björkin sanoin 
heidän yhteistyönsä muistutti Napoleonin ja Peppi Pitkätossun 
mahdollista liittoutumista. 

Uutta on kuvata koko illan suurtuotanto kokonaan digitaalikameralla. 
Suurta oli ainakin kameroiden määrä (100 kpl) teatterin 
tanssikohtauksessa, mutta filmijälki kyllä vielä tänään erottuu 
edukseen.

Musiikki on toimivaa, näyttelijäsuoritukset kauniita ja koko asetelma 
herättää mielipiteitä. Elokuvan upein ääni napsahtaa lopussa. Kellä on 
oikeus päättää elämästämme?