Katso nro 29/2003 Teksti Jukka Väänänen Kulttuuridokumentti: "Björk - islantilainen ikoni" Näin lentää outo lintu Popmusiikista ja sen tekijöistä kertovat dokumentit ovat usein kaikesta kritiikistä ja analyysista riisuttuja ohjelmia. Varsinkin amerikkalaisilla on kiusallinen tapa rakentaa niistä henkilöpalvontaa lähenteleviä mainospaloja. Kulttuuridokumentissa nähtävä brittiläinen Björk - islantilainen ikoni (Inside Björk) antaa kohteelleen arvoa mm. lukuisten vierailijoiden lausunnoin ja jättää artistin saaman negatiivisen julkisuuden (mm. hyökkäys lentoasemalla paparazzin kimppuun) kokonaan sivuun. Kokonaisuus on silti poikkeuksellisen kiihkoton ja kaikessa faniudessaankin informatiivinen. Armottomiksi Björk-faneiksi tunnustautuvat mm. Thom Yorke Radioheadista (joka on ottanut huomattavasti vaikutteita Björkin musiikista myöhemmille levyilleen), hiphopin kuningatar Missy Elliott, näyttelijä Sean Penn, Beck, Dancer in the Darkin (Björkin kehuttu elokuvadebyytti) ohjaaja Lars von Trier ja Sir Elton John. Eltonia ei varsinaisesti tunneta mahdollisimman konservatiivisesta pukeutumistyylistä, ja Versace-friikki puolustaakin hanakasti Björkin Oscar-gaalasssa käyttämää (surullisen) kuuluisaa joutsenpukua: "Pukua arvostelivat eniten amerikkalaiset, ihmiset Ralph Laurenin maasta - mitäpä tuohon sanoisi?", Elton kuittaa purjevenekansan omalle designerille. 15 miljoonan levyn nainen Björk on niin omintakeinen hahmo niin ulkoiselta olemukseltaan kuin musiikiltaan, että häntä on helppo vihata tai karrikoida, kuten Dawn French teki loisteliaassa imitaatiossaan. Tässäkin dokumentissa käy taas kerran ilmi, kuinka viehättävä aksentti Björkillä on englantia puhuessaan - pelkästään sana 'character' kuulostaa artistin suusta silkalta runoudelta. Björk toi avantgardistisen popmusiikin tehokkasti listoille, kun hänen soolouransa alkoi vuonna 1993 Debut-albumilla. Kymmenessä vuodessa hänen levyjään on myyty 15 miljoonaa kappaletta. Hän oli ollut kotimaassaan esillä jo aiemmin lapsitähtenä ja bändien keulahahmona. Sugarcubes teki kansainvälisen läpimurtonsa 80-luvulla kappaleella Birthday, joka hakkasi englantilaiset taidepopparit näiden omilla aseilla. Sugarcubesin taru ei kestänyt kuitenkaan kauan. Silti monet muistelevat kauhulla yhtyeen Einar-nimistä herraa, joka oli kuin uhmaikäinen Andrew Ridgeley, Whamin riippakivi. Björkin musiikki on sukua Kate Bushin ja Jane Siberryn oudolle sävelmaailmalle, mutta vielä kompleksisemmassa muodossa. Artisti analysoi albumejaan kiinnostavasti, mutta parhaiten Björkin musiikin voima käy selville dokumenttia varten kuvatuissa pätkistä, joista ensimmäisessä hän säestää itseään vanhalla polkuharmonilla ja toisessa laulaa harpun säestyksellä. Islannittaren into ei ole kadonnut mihinkään, ja luomistyö on jatkuvasti käynnissä. - Haluan tehdä vielä niin paljon ja aikaa on niin vähän, Björk huokaa. Björkin kootut Jos on pystynyt olemaan artistin kymmenen soolovuoden aikana täysi Björk-ummikko, torstain dokkarin ohella paras tapa tutustua islannittaren maailmaan on vuonna 2002 julkaistu Greatest Hits. Viidentoista kappaleen kokoelma esittelee artistin eri puolet: on musiikiksi muuttuneita unikuvia (Venus as a Boy), poppia ja taidemusiikkia yhdisteleviä sävellyksiä (Joga, Pagan Poetry), elämää suurempaa dramatiikkaa (Bachelorette) ja luitaruhjovaa rytmivyörytystä (Army of Me). Laajan oppimäärän suorittaneet björkistit taas eivät tyydy vähempään kuin kuuden cd:n boksiin Family Tree. Björkin studioalbumeista ensimmäinen ja uusin ovat samalla myös janan ääripäät: Debut (1993) esittelee artistin helpoimmillaan (toki suhteellinen sana Björkistä puhuttaessa) ja Vespertine (2001) on viettelevän sisäänpäinkääntynyt ja mietteliäs albumi. Vuoden 2003 aikana on luvassa vielä konserttitallenne Live in Concert.