Katso nro 37/2000 Teksti Maaretta Tukiainen arvio 5/5 Ei niinkään lyhyt elokuva tappamisesta "Dancer in the Dark" Ohj. Lars von Trier Unohtakaa kaikki, mitä olette kuulleet Björkin ja Lars von Trierin välisistä kahnauksista. Unohtakaa ldiootit, Breaking the Waves ja Valtakunta. Menkää katsomaan Dancer in the Dark (2000). Elokuvan nähtyäni ymmärrän paremmin niitä, jotka vihaavat Lars von Trieriä. Mies on sadisti. Hän huijaa sinut eläytymään tarinaan, joka tulee itkettämään sinut uuvuksiin. Sillä hetkellä, kun olet niellyt syötin, hän päästää irti. Olet jäänyt koukkuun ja pyristelet. Jos olet tarkka, saatat kuulla hänen naureskelevan kulisseissa partaansa. Toinen puoli hänestä, tietenkin, suree vierelläsi. Tämä on vasta alkua. Dancer in the Darkissa sama jatkuu kohtauksesta toiseen. Sinut vetäistään tunnekuohuun ja tyrkätään etäämmäksi. Vedetään ja työnnetään. Köysi on pitkä, pidempi kuin kukaan elokuvabisneksessä työskentelevä voisi ikinä kuvitella. Kukaan järkevä ainakaan. Ja silti: se kestää. Käsittämätöntä mutta totta. Toki voit ottaa toisenkinlaisen asenteen. Olet nähnyt Idiootit ja tiedät, miten ilkeältä von Trierin pilkkanauru kuulostaa. Miehen syöttämä juttu on niin paksua, ettet voi purematta niellä. Olet skeptinen alusta asti. Et usko mitään, et eläydy mihinkään. Vastustat kaikkea, mitä näet. Miten se Björkkikin, tuollaiseen. Vielä viime metreillä uskot selviäväsi elokuvasta kuiville. Kunnes pam, siinä se tulee. Jos et itke, olet hirviö. Jos itket, olet saanut anteeksi synnin, jota et halunnut tunnustaa. Ikävintä on se, että itkitpä tai et, tunnet häpeää, koska tiedät jääneesi jostain paitsi. Jos itkit, jäit vaille tarinaan piilotettua ironiaa; jos et, missasit eläytymisen tuoman katharsiksen. Onko mikään kuolettavampaa, kuin huomata pysyvänsä kylmänä, vaikka koko muu sali tyrskii? Tämän kaiken hän siis tekee sinulle, mutta elokuvan nähtyäsi olet valmis antamaan anteeksi. Hirveä mies. Klassinen tragedia Minun ei ole vaikea tunnustaa, että itkin. Dancer in the Dark on viiltävä elokuva. Se lumoaa ja ahdistaa. Piinaa loppuun asti. Kaikessa traagisuudessaan se on klassikkoainesta. Eletään 1950-luvun Amerikassa. Tsekkoslovakiasta muuttanut Selma (Björk) ahertaa tehtaassa ja yrittää säästää rahaa poikansa silmäleikkausta varten. Hän itse on sokeutumassa ja haluaa pelastaa poikansa samalta kohtalolta. He asuvat paikallisen poliisin Hillin (David Morse) ja tämän vaimon pihamökissä. Kaiken pitäisi olla hyvin. Rahat on kohta kasassa. Töissä Selman tukena on Kathy (Catherine Deneuve), ja sen ulkopuolella häntä piirittää hyväntahtoinen ja ujo Jeff (Peter Stormare). Iltaisin Kathy ja Selma harjoittelevat harrastajateatterin musikaalia ja käyvät leffoissa. Paljastettuaan rahakätkönsä väärälle ihmiselle Selma tulee kuitenkin vahingossa tyrkänneeksi käyntiin kaoottisen tapahtumasarjan, jonka edetessä valkoisesta tulee sysimustaa. Elokuvan maailma on julma, hirvittävän julma, ja sen kuvaama elämä armoton paikka. Meidät voi tuhota juuri se, mikä tekee meistä arvokkaita ja kauniita. Pieni virhe voi olla kohtalokas, inhimillisyys johtaa tragediaan. Samaan aikaan on kuitenkin toivo, joka pitää hengissä. Se joka toivoo, elää. Se joka ei, on jo kuollut. Energiajuomia ei tarvita, sillä mielikuvitus antaa siiiiiiivet. Kun Trier muutama vuosi sitten kollegoittensa kanssa julkisti dogma- sääntönsä, siihen suhtauduttiin markkinointitemppuna. Trier ei olisi Trier, ellei kääntäisi nyt takkia. Vaadittuaan ohjaajia ensin hylkäämään kaiken "turhan" keinovalaistuksesta kuvan ulkopuolelta peräisin olevaan musiikkiin, hän läväyttää kankaille Björkin maagisilla sävelkuluilla käyvän musikaalin. Voisiko epädogmaattisempaa olla. Melodramaattinen musikaali Kurinpalautus on kuitenkin tehnyt elokuvataiteelle hyvää ja poikinut ansiokkaita leffoja. Dogma-elokuvat Juhlat ja Mifune ovat pokaalinsa ansainneet. Kalapaliikki asian ympärillä on vahvistanut tehostepöhössä pyöriskelevän jenkkituotannon oheen jäävien rivejä. Pieni voi yhä olla kaunista, ja se, jos mikä, on kaunista. Dancer in the Dark kurkottaa kuuseen, muttei kapsahda katajaan. Se on sekä melodraamaksi kääntyvä musikaali että kuolemanrangaistusta vastustava poliittinen pamfletti. Viimeiseen asti se puolustaa ihmisen oikeutta olla inhimillinen. Sen sosiaalinen realismi ei voisi ankarampaa olla. Ja silti: parissa sekunnissa alumiinikoneen rytmi voi loihtia kankaalle sävelten ja liikkeiden pyörteen, jonka imu ei herpaannuta hetkeksikään. Björkin personoima Kristus-nainen on yhtä koskettavakuin Breaking the Wavesin Bessie (Emily Watson). Perusjuoni on kuitenkin sakraalimpi, sillä melodraaman puolelle ei hervahdeta kertaakaan. Pöksyt pysyvät tiukasti jalassa. Siinä mielessä Dancer in the Dark on edeltäjiään tyylikkäämpi. Siinä ei ole mitään muuta rivoa kuin kuvattujen tapahtumien rivous sinänsä. Ääni, kuva ja liike muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Björk tavoittaa keijukaismaisen lapsinaisen mielentilan unenomaisella varmuudella sekä laulaessaan että näytellessään. Ja tarvinneeko tuota edes sanoa: hänen musiikkinsa lumoaa. Elokuvan taika kohoaa kliimaksiinsa musikaalikohtauksissa. Trierin kamera saa tehdassalin koneetkin tanssimaan, ja lennokkaat koreografiat vetävät vertoja Stanley Donenin luomuksille. Niiden suunnittelija Vincent Paterson on ideoinut muun muassa Madonnan ja Michael Jacksonin musiikkivideoiden tanssiosuuksia. Miehen meriittilistalta löytyvät muun muassa videot Like a Virgin ja Black and White. Myös Valtakunta-sarjan kauhukasvo Udo Kier vilahtaa sivuosassa. Kaikkea tätä kannattelee pienen ihmisen järkyttävä tragedia ja tarina uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Mykistävää. Minulla ei ole mitään lisättävää. Vaikka meneekin hehkutuksen puolelle, on pakko sanoa: Kiitos, Lasse. Kiitos, Björk. Tässä toivossa on hyvä elää. Ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus: Lars von Trier. Musiikki: Björk. Koreografia: Vincent Paterson. Rooleissa: Björk, Catherine Deneuve, Peter Stormare, David Morse yms. Kesto 139 minuuttia. Kuvatekstit: Björk ja Catherine Deneuve musikaalin pyörteissä. Elokuvaparoni von Trier sai leffastaan tänä vuonna Cannesin pääpalkinnon Kultaisen palmun.