Kaleva 10.09.2000 Teksti Tero Vainio "Dancer in the Dark" Hyville käy taas huonosti? Dancer in the Dark. Tanska/Ruotsi/Ranska 2000. Ohjaus, käsikirjoitus: Lars von Trier. Kuvaus: Robby Müller. Musikki: Björk. Koreografia: Vincent Paterson. Näyttelijät: Björk, Catherine Deneuve, David Morse, Joel Grey. - Formia 2, Oulu. Lars von Trierin, tuon tanskalaisen elokuvan kauhukakaran uusin työ Dancer in the Dark herätti jo valmistumisvaiheessaan huomiota ohjaajan ja päätähden, islantilaisen pop-ilmiön Björkin välisten kiivaiden riitojen vuoksi. Elokuvan ensiesitys Cannesissa puolestaan aiheutti yleisössä erittäin jakautuneen reaktion. Ei tulekaan yllätyksenä, että Dancer in the Dark on hyvin ristiriitainen elokuva - ja vieläpä musikaali! Elokuva kertoo naivistisen, melodramaattisen tarinan, joka on sijoitettu 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Björk esittää Tšekkoslovakiasta emigroitunutta tehdastyöläistä Selmaa, joka on sokeutumassa perinnöllisen sairauden johdosta. Selma rakastaa musikaaleja, mutta vielä enemmän poikaansa, jota odottaa äidin kohtalo, ellei Selma saa säästetyksi tarpeeksi rahaa leikkaushoitoon. Kyseessä ei tietenkään olisi von Trier -elokuva, elleivät tapahtumat saisi traagista, rujoa käännettä, jonka aiheuttaa naapurissa asuvan, mattikukkaroisen poliisin (David Morse) petturuus. Dancer in the Dark on siis musikaali, mutta postmoderni sellainen (tai jopa antimusikaali, kuten sitä myös on luonnehdittu). Von Trier pelaa lajityypin konventioita vastaan samalla hyödyntäen niitä omiin tarkoituksiinsa. Perinteisessä musikaalissa - elokuvassa Selma harjoittelee teatteriryhmän kanssa genren viimeistä menestystä, Sound of Musicia - laulu- ja tanssinumerot kuvastavat henkilöiden yhteyttä, ulospäin suuntautunutta tunnetta. Dancer in the Darkissa varsinaiset musiikkinumerot tapahtuvat vain Selman pään sisällä, helpotuksen tuojina hänen karun elämänsä keskellä. Idea sopiikin von Trierin kaltaiselle, kokemuksen äärimmäistä subjektiivisuutta korostavalle ohjaajalle. Dancer in the Dark sijoittuu menneeseen, mutta käyttää kuvallisesti moderneja keinoja, digitaalivideon hailakkuutta, hyppyleikkausta ja Dogma-tyyliin huojuvaa käsivarakameraa. Myös Selman laulut saavat inspiraationsa teknologian kolinasta, kuten tehdaslaitteiden ja junan äänistä. Sisällöllisesti Dancer in the Dark noudattaa aivan samaa, hyville käy huonosti -mekaniikkaa kuin von Trierin aiempi menestyselokuva Breaking the Waves. Nytkin päähenkilö asetetaan jalustalle suurimman mahdollisen hyvyyden henkilöitymänä, jotta häntä sitten voidaan kolauttaa mitä kolkoimmalla kohtalolla. Kuvioon kuuluu olennaisesti, että tämä pyhimys/uhri on nainen. Voidaan siis todeta, että Lars von Trier on esteettinen radikaali, mutta ideologinen konservatiivi. Tässä tapauksessa edellinen kuitenkin hyvittää jälkimmäisen, sillä von Trier hakee tarkoituksella riitaa yleisönsä kanssa, on yhtä aikaa parodinen ja tosikko, äärimmäisyyksillä pelaaja. Tuloksena on väkisinkin monitahoinen elokuvallinen kokemus, joka antaa katsojalle tilan olla eri mieltä - tai antautua draaman vietäväksi. Samalla tavoin kokonaisuus joko seisoo tai kaatuu Björkin uniikin persoonan myötä, mutta joka tapauksessa hän hallitsee elokuvaa täysin, eikä vähiten musiikkinsa kautta.