HYY:n elokuvaryhmä 14.09.2000 Teksti Jukka Hytönen "Dancer in the Dark" Tanska, 2000 Ohjaus: Lars von Trier. Käsikirjoitus: Lars von Trier. Kuvaus: Robby Müller. Leikkaus: Molly Malene Stensgaard, Francois Gedigier. Musiikki: Björk. Tuotanto: Peter Albæek Jensen/Zentropa Entertainments. Pääosissa: Björk, Catherine Deneuve, Peter Stormare, David Morse. Kesto: 139 min. Lars von Trier on ohjaaja, jonka koko ura on piikki näkymättömän kerronnan nimeen vannovan hollywoodilaisen koulukunnan lihassa. Jo von Trierin ensimmäinen pitkä fiktio The Element of Crime oli askel kohti arvaamattomia ja vaarallisia vesiä - siis eräänlainen tutun ja turvallisen vastakohta. Suuren yleisön tietoisuuteen von Trier ponnahti uskonnollissävytteisellä marttyyrielokuvallaan Breaking the Waves, jossa ovat jo idullaan dogma-liikkeen ideaalit sekä ohjaajan uusimmassa elokuvassa Dancer in the Dark korostuva uhrautumisteema. Dancer in the Dark lainaa dogma-säännöstöstä sen parhaan annin: intiimin tuntuisen sinne tänne huitelevan käsivarakameran ja uskon minkä tahansa kuvan voimaan ja ymmärrettävyyteen. Kun von Trier yhdistää kuvallisen kapinallisuutensa täysin toiseen lajityyppiin eli musikaaliin ja rakentaa kokonaistarinasta niin suuren pienen ihmisen tragedian, että sitä on jo tuskallista seurata, on nähtävillämme mestariteos, joka repii katsojan emotionaalisesti vereslihalle. Dancer in the Dark käsittelee traagisen pintansa alla lähes pelkästään tunnetasoa hyödyntäen kuolemanrangaistusta, uhrautumista, äidinrakkautta, näköalattomuutta, nurkkakuntaisuutta, kapitalismia, rasismia ja hyväksikäyttöä. Lisäksi sen etuna perinteisiin kantaaottaviin elokuviin on von Trierin humaani tapa kuvata kaikki henkilöhahmonsa inhimillisten heikkouksien kautta. Dancer in the Darkissa ei ole hyviä eikä pahoja, on vain ihmisiä, joiden ongelmat determinoivat täysin heidän toimintaansa. Islantilaissyntyisen Björkin esittämä päähenkilö on Tshekkoslovakiasta Amerikkaan poikansa kanssa muuttanut Selma. Hän kärsii periytyvästä sokeutumiseen johtavasta sairaudesta. Selman suurimpana tavoitteena on saada kokoon tarpeeksi rahaa hänen samaa tautia potevan poikansa silmäleikkausta varten. Vuokraisännät ja amerikkalainen kerskakulutukseen perustuva elämänmuoto aiheuttavat kuitenkin katastrofin, josta tämän lähes umpisokean, vieraalla maalla asuvan ja ympärivuorokautisia työpäiviä tekevän yksinhuoltajaäidin olisi selvittävä. Tarinan loppu on oikeastaan koko ajan katsojalle selvä. Ja sen vääjäämätön toteutuminen vain lisää haluttua piinapenkkiefektiä. Ilman niin Selman kuin katsojankin vapauttavia musikaalijaksoja elokuva olisi todella synkkää seurattavaa. Selman mottona on "musikaaleissa ei koskaan tapahdu mitään pahaa". Samaa ei voi sanoa von Trierin elokuvista, eikä varsinkaan Dancer in the Darkista, joka on huomattavasti yhtä nenäliinapakettia suurempi elokuva.