Helsingin Sanomat - NYT  nro 35/2001

Teksti Tero Valkonen

arvio 5/5


Islannitar herkkänä


Björk
"Vespertine"
(One Little Indian)


Popissa on aina ollut liikaa perässäkulkijoita ja liian vähän uusien 
teiden avaajia. Siksi Björkin kaltaiset persoonat herättävät niin suurta
riemua. Kuulija pääsee toteamaan, että tosiaan, musiikkia voi tehdä 
näinkin.

Islannittaren uusin levy on paljas, hauras ja intiimi. Se on oikeastaan
56-minuuttinen tunnelmien jatkumo. Laulut sulautuvat toisiinsa niin, 
että vaihdosten huomaamiseen saa joskus erikseen keskittyä. Se ei 
haittaa.

Äänimaisema on komea ja johdonmukainen. Se koostuu kolmesta toisiaan 
tukevasta tekijästä.

Ensinnäkin Björk käyttää klassisia elementtejä: jousiorkesteria, harppua
ja kuoroa. Ne ilmestyvät yllättävissä paikoissa ja saattavat kadota yhtä
odottamattomasti. Dramaturgian taju on huikea.

Toiseksi levyllä soivat koneet, joiden soundit ovat kaukana 
tyypillisestä. Varsinkin komppeihin on löydetty yllättäviä ratkaisuja. 
Koneiden käytön kekseliäisyydessä on jotain samaa kuin Peter Gabrielin 
neloslevyllä vuodelta 1982.

Edellä mainittujen äänimaailmojen välissä soi aivan pintaan nostettu 
laulu. Näin aikaansaatu läsnäolon tuntu kuulostaa ikävältä vain kerran.
Cocoon-biisin huokailut ja hengitysäänet ovat varsin korneja.

Maalailevat tekstit ovat linjassa musiikin kanssa. Björk laulaa myös 
yhden e. e. cummingsin runon. 1900-luvun angloamerikkalaisista 
runoilijoista myös cummings näyttää Charles Bukowskin ja T. S. Eliotin 
ohella löytäneen tiensä popmusiikkiin. Häntä on aiemmin hyödyntänyt muun
muassa Tori Amos.

Vespertine on haastava, mutta erittäin palkitseva levy. Thom Yorken 
kanssa yhteistyötä tehnyt ja Robert Frippiä ihaileva Björk haalii 
lauluihinsa aineksia ties mistä. On outoa ja loistavaa, että tuloksena 
on näin ehjää musiikkia.



Kuvatekstit:

Björk Gudmundsdottir keskittyy taas musiikkiin.