Helsingin Sanomat - NYT nro 36/2000 Teksti Kati Sinisalo "Dancer in the Dark" Huviretki hirttopaikalle Lars von Trierin musikaalissa sata kameraa seuraa, kuinka melu muuttuu musiikiksi ja sokea nainen tanssii - mutta vain unelmissa. VOIKO ANKEASTA elämästä ja verisestä taposta tehdä musikaalin? Totta kai voi. Ainakin kannattaa yrittää. Lars von Trier tietää, miten elokuva aloitetaan. Koska kyseessä on musikaali sokeutuvasta naisesta, kaikki alkaa pimeästä valkokankaasta. Alkusoiton aikana silmä alkaa etsiä hahmoja, valon ja varjon vaihteluita. Mutta kangas pysyy pimeänä. Varsinainen tarina alkaa keskeltä musikaaliharjoituksia. Aluksi näyttää, että seuraamme Dancer in the Dark -elokuvan kuvauksia. Koreografi Vincent Paterson näyttää Björkille ja Catherine Deneuvelle, miten kohtaukseen tullaan sisään. Sitten paljastuu, että Björkin nimi on Selma, Deneuvea kutsutaan Kathyksi ja Patersonia Samueliksi. Seuraamme näytelmäkerhon harjoituksia. Työn alla on The Sound Of Music. Eletään 60-lukua tehtaan varjossa jossakin Amerikan takamailla. TANSKALAINEN Lars von Trier on tärkeä ohjaaja, koska hän etsii toisenlaisia näkemisen tapoja. Melodraamalla Breaking the Waves, tv- sarjalla Valtakunta ja dogmielokuvalla Idiootit Trier kokeili elokuvailmaisun ja katsojien rajoja. Ne paljastuivat paljon joustavammiksi kuin luulisi. Dancer in the Dark jatkaa Hollywoodin dogmit haastavalla linjalla. Se on traaginen musikaali, jossa todellisuus murskaa laulun ja tanssin. Hollywood-musikaalien sulavat kamera-ajot ja fantastiset lavasteet pitää nyt unohtaa. Trier tavoittelee suoran lähetyksen tuntua. Käsivarakamera ja niukka lavastus tuovat mieleen Dogma-elokuvat. Pääosaa esittää amatööri. Kaiken huipuksi musikaalinumerot on kuvattu sadalla pikkuruisella digitaalikameralla, jotka on ripoteltu sinne tänne pitkin kuvauspaikkoja. Dancer in the Dark voitti toukokuussa Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon, ja Björk palkittiin parhaana naisnäyttelijänä. Tunteet kuohuivat: toiset kriitikot itkivät silmät punaisina katsomossa, toiset sylkivät myrkkynuolia. Varsinkin amerikkalaisia Trier tuntui loukanneen. Elokuva sai maineen, että sitä joko rakastaa tai vihaa. Mutta entä jos sitä samalla rakastaa ja vihaa? Ehkä se siksi nostattaa katsojissa niin äärimmäisiä tunteenilmaisuja. Se on sekä naiivi että kyyninen. ELOKUVA ON myös laulaja Björkin muotokuva. Ei se tietenkään kerro Björkistä, mutta se näyttää hänet, tosi läheltä: kummat kasvot ja hassun puhetavan sekä sen, kun menninkäinen muuttuu päivänsäteeksi ja "rumuus" "kauneudeksi". Intiimi realismi on tässä huimimmillaan. Björkille Selman rooli taisi olla ihan muuta kuin hän oli kuvitellut. Hän oli Trierin armoilla: ohjaaja seurasi häntä käsivarakameralla koko ajan, hellittämättä, ääritiloja vaatien. Björk laulaa elokuvassa, että "joku ottaa aina vastaan, kun putoan". Hän ei ollut aiemmin näytellyt mitään muuta kuin itseään, joten hän toimi kai ainoalla mahdollisella tavalla: eli läpi Selman tunteet, hyppäsi tyhjään. Hyppyonnistui, mutta pari pahaa mustelmaa siinä syntyi. Björkin ja Trierin välit menivät poikki. Viimeksi uutisiin pääsi tieto, että Dancer in the Darkista kertovasta dokumentista ori poistettu kaikki otokset Björkistä. Ja Björk on sentään melkein jokaisessa elokuvan kuvassa! Björkin rinnalla kaikki muut näyttelijät ovat statisteja - jopa Deneuve, jolla on sinänsä viehättävä rooli Selman todellisuudentajuisena ystävänä. BJÖRK ON SÄVELTÄNYT elokuvan laulut ja esittää ne. Ensimmäistä musikaalinumeroa pitää odottaa pitkään, mutta kun se alkaa, se on sitäkin riemukkaampi. Koneet luovat Selman uneksinnalle ihanasti kolisevan rytmin ja työläistoverit yhtyvät tanssiin tehdassalissa. Kaikki musiikki kasvaa ympäristön hälyäänistä: levysoittimen neulan rahinasta, junan kolkkeesta, kynän rapinasta oikeussalissa, sydämenlyönneistä... Musiikki soi kuitenkin vain Selman päässä. Todellisuus, johon hän palaa, on yhtä tyly kuin aiemmin. Pomo uhkailee, näkö heikkenee, naapuri pettää. Komein lauluista on I've Seen It All. Selma laulaa nähneensä jo kaiken näkemisen arvoisen elämässä. Vaikka laulu ja tanssi lohduttavat sokeutuvaa laulajaa, tunnelma on sydäntäsärkevä. Loppua kohti laulut soivat yhä vaimeammin. Sellissä Selma hymisee itsekseen, mielikuvitus ei enää jaksa kantaa häntä technicolortaivaaseen. "HYVÄKSYN melodraaman vain, jos uskon sen henkilöihin", Trier sanoi Cannesissa. Pyhimys-Selman järjettömän uhrauksen pohjimmaiseen järkeen pitäisi siis pystyä uskomaan. Ja miksei uskoisi. Tshekkoslovakiasta muuttaneen, sokeutuvan yksinhuoltajaäidin musikaaliunelmat ovat liikuttavia. Selma on urhea ja naiivi, hän haluaa itsepäisesti pärjätä yksin ja pelastaa poikansa elämän oman henkensä kustannuksella. Hän on marttyyri, Breaking the Wavesin Bessin sukua. Mutta entäs jos usko loppuu melodramaattisessa vyörytyksessä? Se, mitä Selmalle tapahtuu, ei enää tunnu kohtalokkaalta vaan sadistiselta. Ja - voi kurjuus! - suuret tunteet kutistuvat ja katoavat. Kauhistuttavaa loppukohtausta katselee vähän kiusaantuneena ja epäuskoisena. Loppu, joka tulee kuin veitsellä leikaten, on kuitenkin hieno. Se on Trieriä parhaimmillaan - kekseliäs ja anteeksipyytelemätön. Se tuntuu myös ainoalta oikealta lopetukselta musikaaliin, jonka päähenkilö vihaa musikaalien loppuja. Kuvatekstit: "Olen nähnyt jo kaiken", Selma (Björk) laulaa mielikuvituksessaan. Musiikkikohtaukset on kuvattu sattumanvaraisesti maisemaan ripotelluilla pikkuruisilla digitaalikameroilla. Sirpaleinen lopputulos on yllättävän komea.