Helsingin Sanomat 22.05.1999 Teksti Harto Hänninen "The South Bank Show" Björkin lumoissa Olen kuullut, että joskus muinoin suomalaiset kuuntelivat rokkia Radio Luxemburgin taajuuksilta. Minulla on Luxemburgissa ystävä, joka nauhoittelee minulle rockvideoklassikoita keskieurooppalaisilta kanavilta. Viimeisimmällä nauhalla oli innostava brittiläinen dokumentti Björkistä - tai pikemminkin puoli dokumenttia nauhan lopussa. Kirjeessä ystäväni arveli, että dokumetti on varmaan tullut Suomenkin televisiosta. Ei ollut tullut, en ainakaan ollut huomannut, vaikka se olikin valmistunut jo pari vuotta sitten. Kesken loppuva ohjelma kirvoitti jopa kirosanoja huulilleni. Harmitteluni ja tuskailuni sai onnellisen lopun, sillä dokumentti tuli viime tiistaina ykköseltä nimellä Björk - superstjärna från Island. Parempi tietysti ruotsiksi tekstitettynä kuin ei ollenkaan, mutta voisihan sen esittää suomalaisillakin teksteillä. Dokumentin loppuosa oli jopa alkua parempi. Oli ilo seurata, kuinka nuori populaarimusiikin nero työskenteli viimeisimmän levynsä nauhoitussessioissa, kuinka hän selitti musiikkiaan ja päämääriään. Yleensä en jaksa katsoa rock-muusikoista kertovia dokumentteja, sillä tavallisesti muusikoilla on hyvin vähän älykästä sanottavaa tekemisistään, eivätkä asiantuntijoina haastateltavat bändikaverit ja ex- puolisot ainakaan paranna sisältöä. Björk-dokumentissa tilanne oli toisenlainen. Sympaattisella islannittarella olikin selkeitä ja nokkelia kommentteja aiheista, jotka oli karsittu minimiin: hän puhui vain työstä ja asioista, jotka vaikuttavat hänen työskentelyynsä. Dokumentin henki tuntui olevan yhtä Björkin musiikin kanssa. Pakollista populaaria kerrosta edustivat Bono ja Vigdis Finnbogadottir, joilla oli kaunista, mutta tyhjänpäiväistä sanottavaa tähdestä. Etnisyyttä toi islantilainen luonto, josta otettiin kaikki eksotiikka irti. Viihdekavalkadina saatiin kertaus Björkin urasta - lapsitähdestä punkkariksi ja viimein omaperäiseksi muusikoksi. Älykkyys tuli Björkin persoonallisista kommenteista ja olemuksesta, josta hurja luovuus tuntui huokuvan lähes pakahduttavana kotikatsomoihin saakka. Sitä paitsi, hänellä oli Muumi-paita. Onnistuneen musiikkidokumentin kanssa katsojista kilpaili kevään nokkelin minisarja, joka sekin oli brittiläistä tekoa. Kahdessa osassa esitetty Ei koskaan polttareita nosti ainakin meikäläisen silmissä Nelosen ohjelmaprofiilia huikeasti. Harvoin näkee niin oivaltavaa draamaa, joka soljuu sulavasti komediasta farssiin, murhaleikkiin, kauhuun ja absurdiin kyökkirealismiin. Näyttelijätyö oli jopa laadukastakin brittitasoa herkullisempaa. Onneksi on videot, eikä nauhakaan loppunut kesken.