Helsingin Sanomat 14.07.1996 Teksti Jukka Hauru "Live - Pori Jazz" Myyttinen helikeiju hiljensi ja valloitti Björkin ääni on enemmän kuin hänen musiikkinsa PORI - Pori Jazz otti poikkeuksellisen varaslähdön jo perjantaina, koska poptähti Björkille ei enää ensi viikolla esiintyminen sopinut. Silti lähtö oli onnistunut ja Björk jo etukäteen Porin rockpuolen paras ja kannatettavin valinta. Tavallaan voidaan sanoa, että Björk on, tai olisi halutessaan, tämän vuosikymmenen kiinnostavin jazzlaulaja hieman samaan tyyliin kuin Sinead O'Connor. Naisten muutamia vuosia sitten levyttämät versiot jazzstandardeista ovat olleet persoonallisempia kuin varsinaisten jazzlaulajien perinteisiin takertumiset. Björk on paitsi Islannin Pikku Myy ja rockin sensuelli noita, myös tämän päivän Billie Holiday. Björk on luonut hahmon ja kokonaisvaltaisen tulkinnan, joka ylittää taustalla soivan musiikin muodon ja tyylin. Porissakin oli lopulta yhdentekevää, laulaako Björk punkbändin tai big bandin kanssa. Tai miten kummallisesti riisuttu koneyhtye Debut- ja Post-levyjen kappaleet soitti. Tämä tuli kahdeksalle tuhannelle kuulijalle selväksi ja ensimmäisen My Headphones -kappaleen aikana. Björk lauloi lähes yksin, runollisesti ja hiljaa. Ja siinä oli se: Björk ja ääni. Se oli välittömästi tunnistettava runotytön ääni, jonkinlainen ihmisen ja ikitytön perussaundi, johon moni herkkä asia kiteytyi ja jossa kaikki kuulivat palan itseään. Elegantti hurmos On helppo sanoa, että Björkin salaisuus on hänen rohkeutensa olla yksilöllinen ja persoonallisesti oma itsensä. Laulajatar uskaltaa olla "runollinen" tai "taiteellinen". Hän on noussut feeniks-linnun tavoin punk-ympäristöstä, jossa nuo käsitteet ovat olleet lähinnä kirosanoja. Björk on lyönyt aivan oman leimansa show- ja rockbisnekseen, jossa kaikki huutavat "rankkuutta, hauskanpitoa" ja vaativat yhä latistavampaa yhdenmukaisuutta ja yksinkertaisempaa ryskettä. Ja siinä me kaikki kahdeksan tuhatta hauskanpitäjää seisomme penkeillä asennossa kuin sillit purkissa ja katsoimme autuaina lavalle, jossa pieni tyttö oli yksilöllinen. Saattoi olla noituutta tai magiaa. Tai ehkä pikemminkin inhimillisyyttä. Björk kaivoi meistä piirteitä esiin, jotka ovat vieraita vaikkapa eläimille. Jonkinlaista sisäisyyttä osoitti myös se, että elegantti hurmos syntyi ilman show- elkeitä -- tai nimenomaan sen vuoksi. Tavallaan Björkin eleettömän ja pienissä hyppelyissäänkin luontevan karisman vastakohta oli, kun lämmittelybändi Värttinä yritti vetää tavattoman amerikkalaista kaikki mukaan -linjaa. Värttinän naisten hieman karkea tyylittömyys vesitti ja vei arvokkuuden heidän muuten mainiolta musiikiltaan. Vähittäinen intensiteetti Björkin runsaan tunnin setin koko alkupuoli oli tavallaan kuin elokuvan still-kuva Björkin olemuksesta ja persoonasta. Näennäisesti paljon ei tapahtunut, mutta kuva oli kuitenkin salakavalasti hypnoottinen kun kappaleet Army Of Me, One Day, The Modern Things ja Isobel seurasivat toisiaan. Vähitellen intensiteetti kuitenkn nousi. Big Time Sensualityn ambient- versio, Hyper-ballad ja hieno Enjoy rakensivat settiin kaivattua dynamiikkaa. The Anchor Song kuultiin islanniksi ja Crying ja Violently Happy nostivat kohti ehkä kuitenkin täyttymätöntä kliimaksia ja keikka loppui jotenkin kesken. Kaikki oli turhan äkkiä hiljaista, kuten encore It's Oh So Quiet osoitti. Björk oli Porin kallein esiintyjä. Ehdotan, että tulevaisuudessa palkataan Björk ja Umo Poriin. Umo voisi lähteä halvemmalla kuin supertähden oma yhtye. Näin saataisiin Porin pääkonsertteihin enemmän jazzia, mutta pääasia on että saataisiin uudestaan Björk. Hänhän tunnetusti pitää suomalaisista, voipa pitää porilaisistakin. Kuvatekstit: Björk loihti sisäistyneellä laululla magiaa esitykseensä.