Film-O-Holic  13.04.2001

Teksti Janne Rosenqvist

arvio 5/5


"Dancer in the Dark -video"


Musikaali kuin giljotiini


Alussa on kuva ja kuva on pimeys... Dancer in the Darkin alkumetrien 
hetkellinen pimeys vaikuttaa melkein ikuisuudelta. Vihdoin tulee utuisia 
värejä, musiikkia. Trierin ensimmäinen laskelmoitu taikatemppu on tehnyt 
tehtävänsä. Vieraannuttamisefekti näyttää suurenmoisella teholla, miten 
merkityksetön media elokuvateatterin valkokangas tai television ruutu on 
ilman kuvaa, ilman mitään katsottavaa, annettavaa.

Myöhemmin alun musta, pimeä kuva ja musiikin mukanaan tuomat värit 
selittyvät, kun katsoja johdatetaan sokeutuvan tsekkiläissiirtolaisen, 
Selman (ihmeellinen Björk) elämään Amerikan takamailla 1960-luvulla. 
Perinnöllisestä silmäsairaudesta kärsivä Selma tekee töitä pyöreitä 
päiviä säästääkseen sukanvarteen rahaa oman poikansa silmäleikkaukseen. 
Enemmän kuin mitään muuta Selma haluaa poikansa näkevän. Mielessään 
Selma pakenee ahdistavaa arkea rakastamiinsa musikaaleihin. Teknisesti 
loistavilla musikaalijaksoilla Trier luo häiritsevän kontrastin ankaran 
todellisuuden kuvaukseen. Jokaisen jakson jälkeen tapahtumat syöksyvät 
yhä syvempiin lohduttomuuden syövereihin ja laulut vaimenevat lopulta 
enää Selman epätoivoiseksi hyräilyksi, sydämen ääneksi. Kun alussa oli 
pimeys ja hiljaisuus, lopussa on kuva, väriä ja hiljaisuus.

Teemoiltaan Trier jatkaa Breaking the Wavesin pakahduttavan suuria 
tunteita. Dancer in the Dark on elokuva hyvyydestä, hyvin inhimillisestä 
pahuudesta, "näkemisestä", rakastamisesta, pettämisestä, luopumisesta, 
uhrautumista sekä elämän traagisista vastakohtaisuuksista. Sokeutuva 
Selma ei näe kuin senttien päähän, mutta sitäkin syvemmälle hän näkee 
omaan sydämeensä - mitä hän omalta elämältään eniten haluaa. Selman ja 
hänen ystävänsä Kathyn (Catherine Deneuve) vankilassa käymä dialogi jää 
vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa: "Poikasi tarvitsee enemmän äitiään 
kuin mitään muuta. - Et ymmärrä! Hän tarvitsee silmiään!" Naisten 
arvomaailmat eivät kohtaa, kumpikin pitää toisen asennetta hulluutena. 
Trier kysyykin jatkuvasti, että mikä on hulluutta. Kuka on oikeutettu se 
edes määrittelemään? Onko hulluutta uhrata elämänsä jonkun puolesta jota 
rakastaa. Onko hulluutta paeta todellisuutta, kun ei uskalla kohdata 
elämän vaikeuksia. Onko hulluutta pettää. Onko hulluutta rakastaa. Onko 
hulluutta haaveilla. Onko hulluutta tuomita.

Dancer in the Darkin pitkään pohjustetut näkemykset yksilön etiikasta, 
tunteista ja ihmisyyden olemuksesta katkaistaan kuitenkin pyövelin 
kirveellä. Anteeksipyytelemätön loppukohtaus toimii kuin giljotiini. Se 
on Trieriä parhaimmillaan ja pahimmillaan. Jotenkin myös katsoja saa 
vasten kasvoja moukarilla ja jäljellä jää petetty olo suuren hyökyaallon 
lailla mukaansa vieneen tunnekuohun saadessa tylyn äkkikuoleman yhtäkkiä 
ilmestyneeseen aallonmurtajaan. Katsoja putoaa tyhjän päälle kuin 
päähenkilökin, jättimäiset tunteet ja paatos pirstaloituvat. Todistinko 
äsken suurta taidetta ja ihmisyyden analyysiä vai käytettiinkö 
tunteitani vain sadistisesti hyväksi yli kahden tunnin ajan?