Filmania 09.09.2000 Teksti Tuukka Salonen arvio 5/5 "Dancer in the Dark" Olen nähnyt kaiken Oikeastaan en haluaisi sanoa tästä elokuvasta mitään. Dancer in the Dark ei kaipaa yhtä ainutta selittelevää tai arvostelevaa sanaa. Viimeistään nyt mestariohjaajan tittelin ansainnut tanskalainen Lars von Trier on tehnyt vuoden parhaan elokuvan, vaikuttavan musikaalitragedian jossa on elämän karvas maku. Vähintään yhtä suuri kiitos kuuluu kuitenkin myös islantilaismuusikko Björkille, jonka sykähdyttävän vahva roolisuoritus ja upeat sävelmät kannattelevat elokuvaa alusta loppuun. Elämän suurta draamaa Dancer in the Dark on Trierin elokuvista yksinkertaisin, voimakkain ja täydellisin. Sen jokainen hetki ja kuva on täynnä tunnetta, elämää, elämisen riemua ja tuskaa. Samanlaista elämän suurta draamaa oli jo Breaking the Wavesissa ja Idioternessa ("Idiootit"), mutta niissä elämän raadollisuutta tarkasteltiin vielä jokseenkin älyllisten linssien läpi, ei toki etäältä analysoiden vaan sisältäpäin, mutta silti. Dancer in the Darkin tarinaa ei tee mieli - eikä ole mahdollistakaan - analysoida yhdelläkään sanalla, koska se kertoo kaiken olennaisen itsessään, eikä tarvitse tulkintaa. Eihän elämä tarvitse tulkintaa. Elokuvan yhtäkään kohtausta tai hahmoa ei ole tehty sanomaan tai korostamaan yhtään mitään. Dancer in the Darkin päähenkilö Selma on maailman aivan rakastettavin ihminen. Hänen haikean toiveikasta, yksinkertaisen onnellista ja surullista elämäänsä haluaisi seurata loputtomiin, mutta Trier ei päästä katsojaa niin helpolla. Paha maailma kääntyy Selmaa vastaan, hänen täydellisyytensä ja täydellinen viattomuutensa tuomitaan vihan, tuhon, epäoikeudenmukaisuuden ja kuoleman välikappaleiksi. Katsoja pakotetaan vihaamaan hänen rakastettavimpia ominaisuuksiaan, rajatonta ja pyyteetöntä epäitsekkyyttä ja idealismia: miksi sinä teet tämän itsellesi, ihana ihminen? Elävää kuvaa ja ääntä Trierin kamera elää ja hengittää. Salakavalasti se tarkkailee tämän ihmisen elämää värisyttävän läheltä. Kuvauskrediitit on merkitty Trierille itselleen sekä Robby Müllerille, ja luullakseni Trier on kuvannut nimenomaan nämä intiimit käsivarakuvat ja jättänyt Müllerille elokuvallisempaa ilmaisua vaativat musikaalikohtaukset. Musikaalikohtaukset ovat tietenkin aivan fantastisia. Ne todella nostavat katsojan samalla tavalla todellisuuden yläpuolelle kuin Selmankin. "I've seen it all", sokeutuva nainen laulaa unelmissaan ja katsojan tekee mieli laulaa mukana. Björkin säveltämät ja esittämät laulut ovat hienoja. Nerokkaan tunnelmallisista taustoista ja yksinkertaisen vaikuttavista, riipaisevan koskettavista melodioista hänet on tunnettu aiemminkin, mutta Dancer in the Darkissa kaikki nousee potenssiin kymmenen. Breaking the Wavesin ja Dancer in the Darkin välissä kehittämäänsä Dogma- säännöstöä ja sitä noudattaen tekemäänsä Idiootit -elokuvaa Trier on luonnehtinut lääkekuuriksi, mutta egoismiaan hän ei - onneksi - onnistunut parantamaan. Dogma-säännöissä kiellettiin ohjaajan nimen mainitseminen alku- tai lopputeksteissä, mutta Dancer in the Darkissa ja sen julisteissa ja mainoksissa Trierin nimi on jälleen kissan kokoisin kirjaimin otsikon taustalla. Ilman Trierin ja Björkin taiteilijan narsismia tämä elokuva tuskin olisikaan yhtään mitään.