Cult  nro 09/2000

Teksti Tuuve Aro

arvio 5/5


Musiikkia pimeään


   "Dancer in the Dark", Tanska 2000.
   Ensi-ilta: 8.9. 2000
   Käsikirjoitus ja ohjaus: Lars von Trier. Tuotanto: Pain Unlimited 
   GMBH Filmproduktion. Kuvaus: Vincent Paterson. Leikkaus: Molly Malene 
   Stensgaard, Francois Gedigier. Musiikki: Björk. Pääosissa: Björk, 
   Catherine Deneuve, David Morse, Peter Stormare, Stellan Skarsgård. 
   Kesto: 139 min.


"Rakastan musikaaleja, koska niissä mitään kauheaa ei voi tapahtua", 
sanoo Lars von Trierin musikaalin päähenkilö. Kaikki mahdollinen kauhea 
hänelle kuitenkin tapahtuu elokuvassa, joka yhdistelee epätodennäköisiä 
elementtejä äänellä ja vimmalla. Dogma-säännöstön aikoinaan luonut Trier 
hylkää nyt sääntönsä, mutta avaa kokeilullaan jälleen täysin uusia 
ulottuvuuksia elokuvailmaisuun.

1960-luvun USA:han sijoittuva Dancer in the Dark kertoo tehtaassa 
työskentelevästä, hiljalleen sokeutuvasta yksinhuoltajasta Selmasta 
(Björk), joka raataa päivin öin kerätäkseen tarvittavan summan 
perinnöllistä sairautta sairastavan poikansa leikkaukseen. Sokeutensa 
korvikkeena Selmalla on lahja: hän kykenee muuttamaan yksitoikkoisen 
tehdastyön ja raskaan arjen tanssiksi ja musiikiksi. Näitä optimistinen 
nainen kipeästi tarvitseekin, kun ympäristön epäinhimillisyys käy 
ylivoimaiseksi; sekä hänen vammaansa että perusluottavaisuuttaan 
käytetään häikäilemättä hyväksi, traagisin seurauksin.

Oikeudettomuuden, ahneuden ja itsekkyyden keskellä Selman tukena ovat 
harrastajateatterin Sound Of Music -harjoitukset, joissa käy myös rakas 
ystävä Kathy (Catherine Deneuve) sekä uskollinen ihailija Jeff (Peter 
Stormare). Tuttu My Favourite Things -kappale toistuukin elokuvan 
mittaan lohdun tuojana päähenkilölle, jolta elämänlanka tahdotaan kiskoa 
käsistä.

Trier onnistuu täydellisesti välttämään sentimentaalisuuden, johon 
syvältä raastava tarina tarjoaisi kaikki mahdollisuudet. Ja mikä 
parasta, elokuva ei sorru myöskään inhokyynisyyteen; kammottavimpienkin 
tapahtumien keskellä kun on aina musiikki. Vanhojen musikaalien tapaan 
tämä kiepauttaa maailman toiseen ulottuvuuteen, saa ihmiset ja unelmat 
lentämään. Vaikka elämässä ei olisi enää mitään nähtävää, mielessään voi 
kuitenkin tanssia.

Kuvaaja Vincent Patersonin kameratyöskentely on vertaansa vailla. Alati 
liikkuva, paikoin sumea ja pitkälti käsivaraisesti heiluva kuva vie 
katsojan suoraan tilanteiden keskelle, näyttää henkilöt kaunistelematta 
ja lähietäisyydeltä. Musikaalijaksot - huipentumanaan 120:n kameran 
tanssikohtaus! - vangitsevat puolestaan tanssijoiden jokaisen liikkeen 
ja saavat kiehtovat koreografiat heräämään eloon.

Ensiroolistaan Cannesissa palkittu Björk leijuu koko ajan pari metriä 
muitten yläpuolella; hän näyttää elävän roolihahmonsa tapaan aivan 
omassa todellisuudessaan. Lapsenomaisella intuitiivisuudella Björk tekee 
kohtauksistaan paljasta ja vereslihaista katsottavaa, ja hänen 
kirkastunut musiikkinsa nostaa koko elokuvan uusiin sfääreihin. Mikä 
omintakeinen yhdistelmä onkaan 2000-luvun konemusiikin tahdissa tanssiva 
joukko 60-luvun rautatieläisiä musiikkivideomaisesti kuvatussa 
musikaalikohtauksessa!

Trierin teos on absoluuttisen tinkimätön elokuva. Se on tätä myös 
poliittisesti, tiukassa amerikanvastaisuudessaan. Paitsi etäännyttävää 
hollywood-kerrontaa, elokuva kritisoi kuvatun ajan henkistä ilmastoa, 
jonka uhriksi päähenkilökin joutuu; miten muuten kuin huonosti voi käydä 
tsekkisyntyiselle siirtolais-yksinhuoltajalle kommunismikauhuisessa 
maassa?

Dancer in the Dark on rankka elämys, joka kiskaisee jalat alta ja 
pakottaa hiljenemään perimmäisten kysymysten äärelle. Ja samalla se on 
käsittämättömän kaunis, surun keskellä elämään uskova teos, joka saa 
sielun laulamaan ja tanssimaan.