City-lehti nro 20/1997 Teksti ??? arvio 4½/5 Aivotärähdyksiä ja superlatiiveja Portishead: Portishead, Björk: "Homogenic" Molemmat: 4½/5 TJEU: Humming (Portishead), 5 Years (Björk) Yllättävää, omaperäistä ja ainutlaatuista. Nämä ovat sanoja, joita jokainen kriitikko säästelee niitä muutamia kultaisia hetkiä varten. Hetkiä, jolloin vuosikymmenen syvin olemus kiteytyy bassosoundiin, vokaalisuoritus voittaa huonon orgasmin ja melodiat vaativat ohjaamaan debyttielokuvan saadakseen ne soundtrackille. Kun nämä sanat on kerran sanottu, on taika kadonnut. Mitäs sitten kun artisti pläjäyttää seuraavan tuotoksen pöytään? Jos tulos on parempi, ei oikein voi superlatiivejään ylittää, vaan keplotella eteenpäin sellaisilla virkamiehen karismalla varustetuilla adjektiiveilla kuin "tasalaatuinen" tai "uusiutumisvoimeinen". Jos taas seuraava albumi on yhtä hyvä täytyy melkein velvollisuudesta sanoa, että artisti "toistaa itseään" tai "on jäänyt koukkuun omaan erinomaisuuteensa". Ja jos se on vähänkään huonompi, niin pitää jo tuomita jyrkästi. Olisi lopettanut ajoissa, nyt kaikki on pilalla. Björkin debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1993 ja Portisheadin vuonna 1994. Molemmat albumit ovat 90-luvun tanssisoundin mainstream-mestariteoksia omassa avantgardessaan. Björk yhdisti islantilaisella aksentilla kiekuvan äkkiväärän vokaaliakrobatiansa hypermoderniin, pehmeään tanssisoundiin ja teki albumillisen nerokkaita biisejä. Portishead hyökkäsi taas "Dummy"-esikoisellaan triphopin vasemmalta laidalta, yhdistellen jazzia, iskelmää, hiphoppia, samplejä ja raakaa naisvokalisointia muodikkaan happokkaaseen yleisilmeeseen. Kumpikaan levy ei kuulostanut miltään aikaisemmalta levyltä ja kumpikin oli hieno kokonaisuus, kompakti näkemyksellinen paketti. Sekä "Debut" että "Dummy" ovat kestäneet aikaa hyvin ja päätynevät monen "vuosikymmenen levyt" listalle sitten joskus aikanaan. Sen sijaan Björkin jatkoksi pusaama "Post" oli paitsi liian ilmeinen seuraava askel, niin myös albumi, joka ei ikinä pakottanut kuuntelemaan kuin puolihuolimattomasti. Ainutlaatuisuus, yllättävyys ja omaperäisyys ei ollut toistettavissa samoilla resepteillä. Nyt Björk heittää peliin jotain, mikä jatkaa toisaalta edellisten levyjen kiekuja ja kaikuja-linjaa, mutta soundillisesti iskee yhä kovempaa. Teknopioneeri LFO:n toinen puolisko Mark Bell on pistänyt Björkin kolmamelle "Homogenic"-albumille sellaiset minimalistiset surinat, mörinät ja viulumatot leikkimään toistensa kanssa hippaa, että aluksi Björkin melodiat hukkuvat soundimassan ihmettelyn alle. Pikkuhiljaa ne kuitenkin kasvavat esiin ja varsin radikaali, aivotärähdyksiltä kuulostava soundimaailma alkaa toimia. Jos joku ajatteli, että varmaan nyt pääsee viimeinkin sanomaan, että Björk on juuttunut paikoileen ulkoavaruuden kiertoradalleen, niin väärässä on. "Homogenic" ei ole helppo, poppaava eikä varmaan suuria hittejäkään tuottava albumi, mutta helvetin näkemyksellinen ja komea tuotos se on. Ja niin on Portisheadin kakkosalbumikin, vaikka kolmen vuoden tauon aikana bändin luultiin jo jossain vaiheessa hajonneenkin. Portisheadin leimaaminen Bristol-soundin ja triphopin edustajaksi ei tee sille edelleenkään oikeutta, sillä yhtä paljon se nojaa surrealistiseen jazz-tunnelmaan. Hitaat biisit, vellovat melodiat, riisutut sovitukset ja ahdistavan kaunis äänimaailma ei ole menettänyt tehoaan. Eikä ole Portisheadkaan pysähtynyt, vaan matkaa yhä syvemmälle synkkään metsään, jossa ei ehkä hittibiisejä tehtailla, mutta jossa elämä on paljon jännempää. Portisheadin toisella ei ehkä oteta jättiläisen askeleita eteenpäin, mutta entistä rahisevammaksi ja mystisemmäksi on meno muuttunut. Lisäksi Beth Gibbonsin tukahdutetun kirkas ääni soi entistä sydäntäsärkevämmin ja biitti potkii yhä tummemmin. Ensikertalaiselle ei "Portishead" ole ollenkaan huono aloituspaikka, sillä yhä selkeämmin se värähtelee omilla taajuuksillaan. Muutenkin sitä kadehtii ihmisiä, jotka tutustuvat näihin kahteen ekaa kertaa. Heille sekä Björk että Portishead ovat jotain muuta kuin kaiken kuulleille kriitikon plantuille. Yllättävää, omaperäistä ja ainutlaatuista.