Aamulehti 20.05.2000 teksti Markus Määttänen "Musikaalin teko oli tuskallinen kokemus Lars von Trierille ja Björkille" Dogma-ohjaajien kuningas, Lars von Trier on surullinen, vaikka hän on jälleen tarjonnut yleisölleen juuri niin järisyttävän kokemuksen kuin vain Breaking the Wavesin ja Idioottien ohjaajalta voi odottaa. Cannesin kilpailussa keskiviikkona esitetty Dancer in the Dark lyö ilmat pihalle popkeiju Björkin laululla ja hänen toisesta ulottuvuudesta tulevalla kineettisellä energiallaan. Kuten von Trierin aikaisemmat elokuvat, myös Dancer in the Dark on välittömästi jakanut yleisönsä kahtia sitä vihaaviin ja siitä hurmaantuneisiin. Amerikkalainen Variety-lehti niittaa sen täysin, ranskalaiset rakastavat sitä ja niin myös ainakin yksi suomalainen. Hyvällä elokuvalla kova hinta Elokuva on yhtä aikaa äärimmäisen kaunis ja karmaisevan julma kuin Grimmin satu. Lars von Trier ei silti ole varma oliko sadun kertominen kaiken siihen tuhlatun energian arvoista. - Tätä elokuvaa ei ollut mukava tehdä. Se räjähti hallitsemattoman isoksi psykodraamaksi, von Trier tunnustaa apeana Hotel du Capin rantapaviljongissa. Von Trierin välit musikaalinsa pääosan esittäjään ja säveltäjään Björkiin menivät kuvausten aikana sellaiseen solmuun, ettei sitä ole saatu auki vieläkään. Björk ei ole suostunut markkinoimaan Dancer in the Darkia millään tavalla ja on ilmoittanut, ettei hän enää koskaan tee elokuvaa. - Tässähän ei ole kysymys vain itsestäni vaan myös perheestäni ja Björkin perheestä ja ystävistä. Kaikki hänen ympärillään on ollut kaoottista. - Minusta tuli mies joka pakotti hänet tekemään sen kaiken, von Trier kertoo hiljaa. Lars von Trieriltä olivat melodraamat pienenä kiellettyjä. Hänen kulttuuriradikaalit vanhempansa pitivät niitä kapitalistisina valheina, oopiumina kansalle. Nykyisin von Trier on hulluna niihin ja haluaa venyttää lajityypin rajoja niin pitkälle kuin mahdollista. Mutta oman melodraaman eläminen on eri juttu. - Breaking the Wavesin jälkeen sain kaksospojat, jotka ovat nyt kaksi ja puoli vuotta vanhoja. Kuten voitte kuvitella, ei ole helppoa, kun hoidettavana on kolme kaksi- ja puolivuotiasta. Älkää kirjoittako tätä! Ihon alle tanssiva melodraama Dancer in the Darkissa Björk on tshekkoslovakialainen yksinhuoltajaäiti Selma, joka on lähtenyt siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin 1960-luvun alussa. Hän työskentelee päivät ja yöt tiskiallastehtaalla unelmoiden raskaan työn keskellä Sound of Musicista ja muista klassisista Hollywood- musikaaleista. Koska kyse on von Trierin elokuvasta, Selmalla on salaisuus. Hän on sokeutumassa. Hänen pojallaan Genellä on sama perinnöllinen sairaus ja Selma raataa tehtaalla saadakseen rahat kokoon poikansa näön turvaavaan leikkaukseen. Selman työtoverina tehtaalla nähdään kerrankin lähes naturel-tilassa Catherine Deneuve ja enkelimäisenä poikaystäväkandidaattina yleensä roiston rooleissa nähtävä Peter Stormare. Kun Selman veloissaan oleva naapuri (David Morse) lavastaa jo liki kokonaan näkönsä menettäneen, ja vielä kommunistisesta maasta Amerikkaan tulleen naisen säästöjensä vohkijaksi, tarina kääntyy juuri niin hirveäksi tragediaksi kuin vain amerikkalaisessa oikeussysteemissä on mahdollista. Luonnonlapsi Björkille melodraama tanssi ja lauloi liikaa ihon alle. - Björk ei ole ammattilainen, joka voisi nähdä, että se mitä teemme, johtaa päämäärään. Kuka tahansa ammattilainen, joka olisi nähnyt vaikkapa hirttokohtauksen, olisi sanonut heti, että yes, me todella onnistuimme siinä. - Björk ei tehnyt tätä koskaan ja se oli ongelma. Hän tunsi vain työssä tarvittavan tuskan, mutta ei koskaan onnistumisen iloa. Paras tapa tehdä musikaali Björk ja Lars von Trier ovat molemmat impulsiivisia perfektionisteja. Björk teki Dancer in the Darkin musiikkia kuin Chaplin elokuviaan. Hän saattoi ottaa saman laulun studiossa loputtomia kertoja peräkkäin ennen kuin oli tyytyväinen. Kaiken oli oltava täydellistä. Lars von Trier työskenteli vielä megalomaanisemmalla tavalla. Hän oli keksinyt kokonaan uuden metodin elokuvansa kuvaamiseen. Von Trier käytti laulu- ja tanssikohtauksissa sataa digitaalivideokameraa, jotka oli ripoteltu eri puolille lavastusta. - Ensin sain idean, että teenpä musikaalin. Se on aina mahtava idea. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä miltä musikaalin pitäisi näyttää tänä päivänä. Tiesin tietenkin miltä musikaalit näyttivät ennen vanhaan ja tiesin, että paras tapa kuvata musikaalia oli tehdä kamera-ajo, joka seuraa esitystä koko kohtauksen läpi. Se toimii aina. Mutta von Trier oli päässyt elämänvaiheeseen, jolloin häntä ei enää kiinnostanut tehdä monimutkaisia kamera-ajoja. Jos tämä perfektionisti olisi lähtenyt kuvaamaan laulu- ja tanssijaksoja perinteisellä tekniikalla, Dancer in the Dark olisi valmistunut ehkä 2005. - Ideani oli kuvata laulu- ja tanssikohtaukset kuin ne olisivat live- esityksen taltiointeja. Huomasimme kuitenkin, että sata kameraa ei ollut tarpeeksi. Niitä olisi pitänyt olla paljon enemmän. Niinpä hän kuvasi esimerkiksi tarinan käsittämättömän upean junatanssikohtauksen ensimmäisenä päivänä sadalla ja toisena päivänä vielä kuudellakymmenellä kameralla. Erilainen tapa liikuttaa kameraa Ohjaaja ja käsikirjoittaja oli myös itse pääkameramies. Hän juoksi kevyellä videokameralla Björkin perässä lavasteissa koko ajan kamera käyden. Se ei ainakaan lieventänyt jännitettä perfektionistien välillä. - Minä liikutan kameraa sinne minne uteliaisuuteni tai käsitykseni draaman tunnelmasta sen osoittaa. Ei yksikään improvisoiva kameramies pystyisi sijoittamaan vaikka zoomeja juuri sinne mihin minä ne haluan. - Tämän opin dogma-elokuvaani tehdessäni. Niin saa erittäin hyvän kontaktin näyttelijöihin. Kun kuvasimme videolle, saatoin kuvata vaikka tunnin kerralla ja pystyimme ottamaan kohtauksen aina uudestaan. Saatoin ehdottaa väliin uusia ideoita ja olla näyttelijöiden kanssa. Ja tanssikohtauksissa vielä sadalla kameralla? Dancer in the Darkia katsellessa ei voi olla ihmettelemättä, miten von Trier on yleensä kyennyt leikkaamaan elokuvansa tästä materiaalista ja raastavassa tunnetilassa. Esimerkiksi yhdestä kuuden minuutin kohtauksesta syntyy sadalla kameralla jo yhdellä otolla kymmenen tuntia kuvaa. Tähän vielä kuudenkymmenen kameran kuvat päälle. - Hyvä kysymys. No, meillä oli näitä tietokoneita, von Trier vastaa. Ja viisitoista leikkaajaa. Kuvatekstit: Koville otti. Lars von Trier kerää Cannesissa kehuja uudesta elokuvastaan, mutta ohjaaja epäilee yhä, että onnistumisen hinta oli liian kova.